Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Mitä ajattelin tänään

Minulla on ajatuksia, joita olen yrittänyt pukea sanoiksi jo useita päiviä. En yleensä provosoidu blogien kommenttiboksien syväluotaavista analyyseista, mutta viime aikoina olen lukenut keskusteluja, joihin tekee mieli tarttua kiinni. Yhteinen teema näissä kommenteissa oli tavallaan, että ei pidä valittaa, vaikka asiayhteys kommenteille oli täysin erilainen.
 
Myönnettäköön, että perinteinen suomalainen hevosharrastus nähdään yleensä jonkinlaisena kärsimyksen jalostamisena ja sen ihannointina. Olen joskus ennenkin siteerannut ihan loistavaa kirjaa: "Käytännössä harrasteratsastaja ratsastaa mudassa ja sateessa entisellä ravurilla, saapas hankaa, housut hiertävät ja hevonen on niin raivostuttava, että sen voisi tappaa paljain käsin." (Terhi Laurila, Uuden tyylin ratsastuksenopas (1995)) Tätä se usein on. Ei kai kukaan täysjärkinen voi väittää, ettei hevosharrastus toisinaan ole raskasta, hikistä ja vaativaa? Hevosalan opiskelijoista aika monelle tulee karuna yllätyksenä, että täyspäiväinen työ hevosalalla on fyysisesti ja henkisesti kuluttavaa eikä palkkatasokaan ole yleensä kehuttava. Harrasteratsastaja tai harrastekilpailija voi varmasti allekirjoittaa myös vaativuuden. Silti me teemme tätä, päivästä toiseen.
 
 
 
Kun varsin taitava ja menestynyt nuori aikuinen ratsastajatar ehti kirjoittamaan blogissaan, että välillä on huonompi päivä ja väsyttää, sai hän vastaansa aikamoisen kommenttien ryöpyn. Jos on hieno hevonen, hyvät taloudelliset lähtökohdat ja mahdollisuus harrastaa, ei kuulemma ole oikein valittaa vaan pitää olla kiitollinen. Mutta tottahan se on, että joka päivä ei ole täydellinen! Eikö tunteita saa ilmaista, silloin kun siltä tuntuu? Eikö toisaalta osa bloggaamisen viehätystä ole juuri siinä, että saa purkaa tuntemuksiaan virtuaaliselle paperille, että jälkeenpäinkin voi muistella niitä epäonnen ja onnen hetkiä ja nähdä kehityskaartaan? Ja varmaan on ihan tervettä, että mahdollisen roolimallin nuorimmatkin lukijat näkevät, että hevosharrastus ei aina ole vaan ihanan ponin harjaamista ja vaaleanpunaisten rusettien sitomista sen harjaan.
 
Jokainen näyttää blogissaan vain pintaa. Jos kirjoittajan elämä näyttää joko liian helpolta, liian materialistiselta, liian kevytmieliseltä pintaliidolta tai joltain muulta, ei se välttämättä ole totuus tai edes koko totuus. Kuinka moni lukija varmasti tietää, millainen ihminen minä todellisuudessa olen? Olenko todellisuudessa rikkaampi, köyhempi, hauskempi tai surullisempi kuin mitä kirjoitukseni antavat ymmärtää? Olenko kotihiiri vai bilehile? Mitä arkipäivään kuuluu tallielämän ohella? Ja ennen kaikkea - onko sillä edes väliä?

Myös tässä blogissa on usein oltu varsin itsekriittisiä. Juuri tästä kriittisyydestä eräs toinenkin ratsastajatar sai asiallista ja rakentavaa palautetta. Uskoakseni hänellä ja minulla lähtökohdat ovat olleet varsin samanlaisia: kirjoittaa arkisen ratsastuksen ylä- ja alamäistä. Juuri niistä tuntemuksista, joita päivittäin voi tulla. Välillä ne voivat olla parempia ja välillä huonompia.
 
 
 
Minun on erittäin tärkeää keskittyä niihin parempiin tuntemuksiin. Jonkinlaisena vedenjakajana on ollut oman valmentajan varsin tiukkasävyinen kommentti "sinähän olet ihan hyvä ratsastaja kun vaan alat uskoa itseesi". Ensimmäinen kerta meni ihmetellessä, että miksi ihmeessä minua muka sanottiin hyväksi. Vähitellen asiaa pohtiessa niitä positiivisia asioita alkoi löytyä. Tässä auttoi ihan muilla elämänalueilla käyty valmennus, jonka oppeja yritän soveltaa myös ratsastukseen. Uusia oivalluksia avasi myös ratsastajan henkistä valmentautumista käsitellyt luentosarja, jonka ensimmäisellä kerralla tuijotin tuskaisena tyhjää paperia, johon piti kirjoittaa, mitä ratsastukseen liittyviä asioita osaan tehdä hyvin. (Maksaa laskut???) Tuskaisena puristin paperille ensin, että "osaan käsitellä ja hoitaa rennosti myös toisten hevosia". Sitten oivalsin, että se on itse asiassa ihan totta - moneen muuhun tuntemaani ihmiseen verrattuna. Pato aukesi ja pieniä positiivisuuden puroja alkoi virrata.
 
 Minä olen ihan hyvä sillä tasolla, millä nyt olen. En ole todellakaan mikään Kyra Korpi (kiitos isä tästä hienosta vertauskuvasta...), mutta tarvitseeko minun olla? Teen sitä mitä haluan ja mikä on minulle tärkeää. Olen tässäkin harrastuksessa tehnyt välillä ihan vääriä valintoja, mutta olen oppinut niistäkin jotain arvokasta. Ennen kaikkea: teen paljon enemmän kuin ihmiset, jotka vain mutisevat, että "kyllä minäkin, jos". Minä yritän. Ja teen.
Yritän säännöllisesti tehdä myös asioita, joissa osittain mennään mukavuusalueen ulkopuolelle. Pienikin onnistuminen siellä on välillä koko maailma.

Positiivisuus auttaa. Olen kuulemma paljon rennompi enkä heti valmis luovuttamaan kesken, jos joku tietty suoritus ei ole heti täydellinen. Aion silti kirjoittaa edelleen sekä positiivisista että negatiivisista tuntemuksista, koska haluan pystyä myöhemmin lukemaan, mitä olen tuntenut ja ajatellut missäkin vaiheessa.

Minä, kuten moni muukin aikuinen harrastaja, olen vasta nyt siinä elämänvaiheessa, että pystyn harrastamaan sillä intensiteetillä kuin haluan. Joillain mittareilla olen hyvätuloinen, mutta tulot on hankittu koulutuksella, työllä ja omalla vaivannäöllä. On selvää, että johonkin asiaan panostaminen vaatii jostain luopumista. Minä olen tehnyt oman valintani sen suhteen. Jotkut luopumiset eivät ole edes omia valintojani vaan pakon sanelemia. Mutta haluan, että elämässäni on päivittäin asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Vuosien varrella olen saanut monenlaista perheen tukea (henkistä ja taloudellista) tavoitteiden toteuttamiseen. Silti mitään saavutusta ei olisi saavutettu ilman että itsekin näen vaivaa ja teen työtä niiden eteen. Edistyminen vaatii vaivannäköä myös oletetuilta pappa-betalar-prinsessoilta. Harva saavuttaa mitään pysyvää vahingossa. Kerran vai onnistua puhtaalla tuurilla, mutta kestävä "tulostason" pitäminen millä tahansa elämän osa-alueella vaatii omaa työtä ja panostusta.



Jos pääsisin ajassa taaksepäin, kertoisin sille tytölle, joka toistuvasti itki itsensä uneen ponielämän loputtua, että unelmia voi saavuttaa monella tavalla ja eri aikoina. Välillä helpommin, välillä kivun kautta. Mutta jos jotain oikein kovasti haluaa, voi tehdä valintoja, jotka mahdollistavat toiveiden toteuttamisen. Silloin on syytä olla ylpeä itsestään ja ajatella, mitä kaikkea hyvää on saavuttanut.

Sen lisäksi myös positiivinen ajattelija ja oman elämänsä menestyjä saa myöntää, että on päiviä, jolloin -PIIP!- kuin pientä oravaa.

14 kommenttia:

  1. Olipa oiva kirjoitus. Itse lopetin ratsastamisen 13- vuotiaana ja aloitin uudelleen vasta 15 vuotta myöhemmin, koska yksi ratsastustunti viikossa ei riittänyt eikä vanhemmilla ollut muuhun varaa.

    Nyt voin harrastaa ja samasta syystä kuin sinäkin, eli opiskeltiin ja mentiin töihin, mutta silti tämän ratsastamisen voi välillä kiteyttää lauseeseen: jos se ei ole paskaa, se on kusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Aika samanlaisista lähtökohdista on lähtenyt meidän aikuisiän harrastus. Viimeinen lause on ihan loistava, täytyy pistää muistiin!

      Poista
  2. Aivan mahtava kirjoitus! Monta asiaa jota olen itsekin ajatellut ja joihin pystyn samaistumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Sinuakin mietin tätä kirjoittaessa. En ole ehtinyt vielä kommentoida, mutta teit varmasti oikean ratkaisun.

      Poista
  3. Niin totta! Asenne ratkaisee ja usein positiivisuus kantaa pitkälle. Pessimisti ei pety, mutta ei myöskään kehity, jos näkee vain negatiivisia asioita. Mittareita mitata etenemistä on monia, mutta pääasia on se, että itse tietää missä mennään. Pilvilinnoista tippuminen sattuu enemmän, kuin hevosen selästä tippuminen. ;)

    Ja mitä tulee bloggaamiseen - oma blogini on henkilökohtainen leikekirjani siitä, miten saan edes jossain toteuttaa lapsellista heppaihkutusta ja pitää ns. hyvänmielen päiväkirjaa kaikista touhuista. Karussa maailmassa juurikin se hehkutus ja onnellisuus ei tunnu käyvän, kiitos suomalaisen vallitsevan asenteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä onkin haastetta, kun yrittää yhdistää positiivisuuden ja realistisuuden;)

      Samaa minäkin yritän kirjoittamisessa - aina ja kaikille ei voi hehkuttaa hevostelun ihanuutta ja haluan muistaa myös niitä hyviä hetkiä. Monen mielestä mitään hehkutusta ei tosiaan saisi tehdä ennen kuin on jo riittävän korkealla tasolla (mikä se sitten onkaan).

      Poista
  4. Hieno teksti! Oma blogini alkoi expatin varaventtiilinä, mutta pyrin silloin pitämään vireen positiivisena, koska se oli ainoa tapa pitää itsensä "kuosissa" yksin ulkomailla kun tuli välillä paljonkin vastoinkäymisiä. Nykyään olen tavallinen hevobloggari, ja välillä mietin juuri samoin: ei saisi valittaa, kun elämääni varmasti moni kadehtiikin. Aivan samaa reittiä olen tullut kuin moni muukin - omaan hevoseen oli varaa vasta aikuisena eikä mikään ole tullut ilmaiseksi eikä helpolla. Miksi en siis nauttisi, mutta toisaalta myös rypisi, jos aihetta on? Tästedes lupaankin välillä valittaakin blogissani ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, hienoa - lisää valitusta odotellessa;) Sääli, että blogimaailmaa ja facebookia ei vielä oikein ollut, kun itse asuin ulkomailla. Siellä tosiaan olisi ollut tarvetta kanavalle, jonne voi purkaa ajatuksia ja kuulumisia. Lukijana olen todella iloinen, että jatkoit Suomessa edelleen kirjoittamista!

      Poista
  5. Tosi hyvin kirjoitettu ja täyttä asiaa :)

    VastaaPoista
  6. Hyvä kirjoitus!

    Minä en ainakaan henkilökohtaisesti jaksa lukea blogeja, joissa aina kaikki menee niin kuin Villi Varsassa. Todellinen elämä, kun on kaikkea muuta, kuin sitä jatkuvaa euforista oloa ja sellaista heleijaa meininkiä.
    Tietenkin on totta, että blogi on vain murto-osa tarinasta jonkun ihmisen elämässä, mutta kyllä se on aika hassua, jos ei koskaan ole paskaa päivää tai että hevonen on aina tosi hyvä ja terve ja niin edelleen.

    Toisaalta sellaine jatkuva itsensä ryöpyttäminen ei sekään ole hyvä. Kultainen keskitie tässäkin lienee hyvä vaihtehto ja niinhän se on, että joskus sitä paskaa tulee niskaa niin monena päivänä, että sen alle meinaa tosissaan hukkua. Onneksi silloin ne pienetkin asiat piristää.

    Kadotin jo oman kommenttini punaisen langan, ensimmäinen lause tiivistänee kommmentin hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli aika vaikea aihe kirjoittaa minullekin, ettei synny vaikutelmaa, että haluan pelkkää rypemistä. Ensimmäinen lauseesi kyllä tiivistää aika hyvin sen tunnelman, jota itsekin yritin tavoitella!

      Poista
  7. Nuff said!

    Välillä tosiaan tuntuu, että ihmiset unohtavat sen, että blogi on ei ainoastaan lukijoita varten vaan myös kirjoittajaa varten. Itse pidän omaa blogiani ikään kuin elektronisena päiväkirjana, jossa arvioin, pohdin ja kirjaan ylös tapahtumia ja seuraamuksia. Toki kevyempiäkin kirjoituksia on, niin pitääkin. Niinhän elämäkin menee. Välillä taaplataan ja yritetään selviytyä, mutta onneksi joukossa on myös onnistumisen tunteita ja joskus jopa menestystä.

    Minusta on ihanaa, että meitä ns. aikuisia harrasteratsastajabloggaajia on niin monta jo. Ja toivon, että me kaikki jatkamme valitsemallamme tiellä, että olemme rehellisiä itsellemme ja lukijoillemme ja kirjoitamme tosielämän asioista niiden oikeilla nimillä. Aina ei mene hyvin, mutta joskus edes.

    Ja itsekin kuulun tähän samaan kastiin: ikäni ratsastuskoulussa ratsastanut ja oman hevoseni ostin, kun olin opiskellut ja päässyt töihin niin, että sain kerättyä rahat hevosen hintaan sekä varmistettua, että on varaa myös ylläpitää se hevonen.

    VastaaPoista
  8. Totta - nimenomaan itseäni varten aloitin alunperin blogin pitämisen! Välillä koen pieniä paineita siitä, että pitäisi olla aktiivisempi, kuvata hienompia kuvia ja muutenkin panostaa enemmän. Rajallisella ajankäytöllä ja rajallisilla välineillä kuitenkin mennään vielä sillä, mitä on.

    Olen monesti miettinyt, olisinko ollut onnellisempi, jos silloin lapsena olisin saanut oman ponin tai muuten voinut harrastaa 24/7? Vaikea sanoa, kuitenkin aika moni lapsuudessa poniunelmia toteuttaneista kavereista lopetti kokonaan aikuistuttuaan. Ja vaikka olin ensin tosi kateellinen pari vuotta vanhemmalle serkulleni, joka meni peruskoulun jälkeen Ypäjälle, opin häneltäkin melko pian, että se ei ole ainoa vaihtoehto. Molemmat kävimme sitten kiltisti tavallisen lukion loppuun ja päädyimme tavallisiksi harrastajiksi. Onneksi ammatinvalinta mahdollistaa viimein oman hevosen :)

    VastaaPoista