Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Yksi pieni sana

Perheen toinen puolisko oli viikonloppuna toimihenkilönä urheilutapahtumassa. Kyseessä ns. kansallinen kilpailu, jossa toimihenkilöt olivat mukana talkoohommissa rakkaudesta lajiin (mistä voimme siis päätellä, että herran kohdalla kyseessä ei ollut hevosurheilu...)
Päivä oli ollut pitkä, mutta ilmeisesti mielenkiintoinen sekä osallistujille, katsojille että toimihenkilöillekin. Toimihenkilön apua tarvittiin sekä kisan aikana että jälkeen. Varsinaisen kisan loputtua Herra Ekonoomi ja joku toinen toimihenkilö olivat jääneet vielä pidemmäksi ajaksi auttamaan kilpailijaa, jolla oli auto-ongelmia. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vai oliko?
"Kukaan kilpailija ei kiittänyt - ei edes enemmän autetut."
Muistutin, että toimihenkilö ei muista olla aina varsinainen käytöskukkanen itsekään. Silti yhden pienen sanan puuttuminen jäi kaihertamaan. Hän silti itsekin urheilijana ymmärtää, että stressaavassa tilanteessa kilpailijalta voi pikkuisen jotain unohtua. Mutta entä ne lajista kauempana olevat vapaaehtoiset toimihenkilöt? Maanomistajat, jotka ovat lainanneet alueitaan kisoja varten? Paikalliset seurapäättäjät? Sponsorit? Jos muina miehinä kaasutellaan tiehensä joka tilanteessa, tuleeko samaan paikkaan enää uusia kisoja?
Käsi sydämelle: tilanne ei taida olla kovin erilainen myöskään ratsastuskisojen ja muiden tapahtumien suhteen?
Itse yritän muistaa kiitellä paikan päällä tai jälkikäteen. Yritän. En onnistu silti aina olemaan täydellinen. Mutta silti. Pitäisi edes yrittää. Melkein vilpittömimmät vastakiitokset saa yleensä rivitoimihenkilöltä, jota kiittää lyhyesti verkan portilla, kansliassa tai buffassa. Muistaako edes järjestävä organisaatio, että mitään tapahtumaa ei synny ilman kaikkien toimihenkilöiden panosta? Ja nyt en puhu pelkästään kilpailuista, vaan mistä tahansa tapahtumasta.
Olisiko tämä sellainen asia, jossa voisimme kaikki yrittää vähän enemmän? Haaste on heitetty.


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Satulat sokkotestissä

Sorry, tyypit. Kerta (ainakin yksi) vielä kiellon päälle ja palataanpa vaihteeksi taas satula-asiaan. Kun edellisessä viestissä hämäsin käyttämällä kuvituskuvina täysin epäsopivaa vaihtoehtoa, raahasin tänään ulos aurinkoon sekä tamman että satulakisan tämänhetkiset semifinalistit. Joskin on vielä mahdollista, että lopullinen voittaja ilmestyy kuvioihin jostain aivan puskista...
 Kaikki kokeiltavat ovat istuinkokoa 17,5 ja leveyttä (noin) wide. Matkan varrella olen oppinut taas seuraavia ahdistavia faktoja:
  • edes sama kokonumero ja leveys eivät tarkoita, että saman valmistajan kaksi satulaa olisivat identtiset. Kun ne tehdään enimmäkseen käsityönä, voi uusissakin satuloissa olla isojakin kappalekohtaisia eroja.
  • käytettyjä satuloita on yleensä vielä muokattu, joten rungon painettuja leveystietoja voi pitää lähinnä ohjeellisina.
  • Minulla on hämmentävää kyllä melkoisen pitkät jalat (muuten vähäiseen pituuteeni nähden). Siksi valitettavan monissa satulamalleissa ongelma on siinä, että polveni tulevat polvitukien etupuolelle tai muuten joudun vääntämään itseni epäluonnolliseen asentoon. Siksi istuimien koko on käytännössä pakko olla 17,5 tai jopa 18, vaikka testimielessä minut työnnettiin liikkeessä kerran jo 16,5-kokoiseen ponisatulaan.
  • 18 alkaa pituudeltaan olla helposti jo liian pitkä Kessin satulansijaan.
  • Hevosella itsellään on melkoisen vahvoja mielipiteitä satuloiden sopivuudesta. Valitettavasti hän ei osaa tarkasti kertoa, mistä puristaa. Mutta jos kohdalla on epämieluisa vaihtoehto, ei se kertakaikkiaan jää ratsastajallekaan epäselväksi.
 
Itselläni on jo jonkinlaisia näkemyksiä semifinalistien hyvyydestä ja huonoudesta, mutta koska porukalla pähkiminen on aina kivempaa, saa allaolevia väitteitä aivan vapaasti kommentoida ja väittää vastaan.  (Kaikki satulat kuvattu tässä ilman vyötä, mutta pelkkä vyön kiristys ei näillä aiheuttanut painopisteessä ja istuvuudessa juuri minkäänlaista muutosta.)


Satula 1:
Sama malli kuin meidän aiemmassa satulassa. Puoli tuumaa eroa istuinkoossa on mitattu jollain ihme viivottimella - rinnakkain penkkien kokoero on huikea. Testaajaa hämmentää myös isot laatuerot näiden kahden satulan viimeistelyssä. Vai lieko tätä kokeiltavaa kappaletta kaltoinkohdeltu jonkun satulasepän toimesta. Hämmentyneenä kysyn myös, ovatko pehmeät, lähes lötköt paneelit nyt joku uusi juttu vai olenko itse vain niin pihalla, että en ymmärrä sellaisten päälle? Sama kysymys myös seuraavasta satulasta.
Mutta muuten
- istuu selkää myöten mukavasti
- painopiste melkoisen keskellä; tosin vyö kiinni ja ratsastettuna sanoisin, että kaipaisi vähän nostamista edestä
- paneelit hyvin hevosen myötäisesti edessä ja takaa
- selkärangalle hyvin tilaa
- painaako gussettipaneelin kulma lapaan? Tosin näin lötkyillä toppauksilla ei varmaan vielä, mutta olisi tiukemmin täytettynä mahdollista.
- satula on todella painava (myös verrattuna siihen saman merkin kokoa pienempään).

Satula 2:
Uusin tulokas. Yksityiskohtia, blingiä (yök) ja überpehmeät toppaukset. Paljon kaikkea, mutta asennoidun siten, että lähtökohtaisesti torpataan vain pinkit shettissatulat, koska yksityiskohdat kuitenkin enimmäkseen peittyvät ahterini alle.
-  istuu selkää myöten mukavasti
- painopiste näyttäisi näiden kuvien perusteella olevan pienen aavistuksen edessä (?), vastinhihnojren suunta selvästi eteenpäin
- paneelit hyvin hevosen myötäisesti edessä ja jossain määrin takana
- selkärangalle hyvin tilaa
- painaako gussettipaneelin kulma lapaan? Tämä satula on ehkä aavistuksen edellistä tiiviimpi edestä.
- t
- näyttää asialliselta, ei ratsastettuna liiku tai tee muuta ihmeellistä, mutta parin kokeilupäivän jälkeen tamman selkä on kipeä ja se protestoi jo pelkkää penkin läsnäoloa. Mutta ei mitään näkyvää ongelmaa. Erikoista. Tästä syystä kuitenkin pudonnee pois pelistä.


 Satula 3:
Jos pelkästään minulta kysyttäisiin, valitsisin ehkä tämän. Istuu omille koivilleni hyvin ja hevonenkin liikkuu reippaana ja tyytyväisenä.
- napsahtaa paikalleen kuin hanska; ei tarvitse paljon kysellä, onko siinä missä pitää
 - painopiste taas hieman edessä; tosin vyö kiinnitettynä ero tasoittui
- paneelit hyvin hevosen myötäisesti edessä mutta takana minun makuun liikaa irti, ja se onkin tämän satulan suurin mutta
- selkärangalle hyvin tilaa
Jossain väitetään että näillä ns. ranskalaistyyppisillä satuloilla saa takaosa noustakin, jos se ei läpsytä ratsastaessa. Mutta tuskin kuitenkaan määrättömän paljon: mikä on liikaa? Tästä satulasta jää ahdistava epätoivo: niin paljon hyvää, mutta ehkä ei sitten kuitenkaan paras mahdollinen...



 Satula 4:
- istuu selkää myöten mukavasti
- tässä saa kuvan suhteen siristellä silmiä: onko satula taas etupainoinen vai hämääkö alatallin katto, ja painopiste olisikin keskellä?
- paneelit hyvin hevosen myötäisesti edessä ja takana (paremmin kuin edellisellä) - tosin takana paneelien muoto ehkä vähän liian pyöreä hevosta vasten (tai taas huono kuva?)
- selkärangalle hyvin tilaa
- Ei huono, mutta ei suuria tunteitakaan.





Vaihtoehdoissa on sekä villa- että lateksitopattua. Haluaisin mieluummin tietysti villaa. Jännityksen säilyttämiseksi en myöskään kerro satuloiden merkkejä, vaikka ne ovat varmaan kuvista luntattavissa. Samoin hinnat pidetään piilossa. Kolmen satulan hinta on suunnilleen X ja yhden 2X. Saatte nyt siis arvostella aivan puhtaalta pöydältä.

Mitä mieltä: meneekö näistä mikään jatkoon? Mitä lähdetään etsimään seuraavalla kierroksella? 

tiistai 20. syyskuuta 2016

Ei vieläkään...

Edellisen postauksen jälkeen on nähty aikamoinen määrä satuloita. Hetken jo luulin, että etsintä voisi olla kokonaan ohi, mutta satulasepältä ei tullutkaan täysin vihreää valoa minun ja hevosen mielestä tähänastisista parhaalle satulalle. Sen sijaan sovitettavaksi jäi taas yksi uusi vaihtoehto lisää. Voitte kuvitella, että kohta alkaa hermo palaa.


Varsinaisen sovituksen osalta luotan yhteen (tai tarkalleen ottaen kahteen;) eri ammattilaiseen, mutta koska valikoimat eri liikkeillä ovat vaihtuvia, on tullut testattua muidenkin mahdollisten myyjien valikoimat. Siis sen lisäksi, että minulle myytäisiin englantilainen mittatilaussatula, on käyty tutkimassa myös
- satuloita vuokraava liike,
- myymälä, jossa kaikille myydään mukaan karvaromaani
- myymälä, jossa toiveistaan huolimatta saa neljäntonnin merkkisatulan
- hieman liian tuttavallisen satulamyyjän liike
- netin myyntipalstat
- ja niin edelleen.
Sitä kauppiasta, jota kukaan ei koskaan saa kiinni, en ole tavoittanut.

Tällä hetkellä vaihtoehtoina ovat omalla takapuolituntumalla jatkoon äänestetyn Equipe Oraclen lisäksi meidän vanhaa satulaa vastaava malli, mutta leveämpänä ja isommalla istuimella. Ja sen lisäksi eilen testiin tullut uusi satula, joka vaikuttaa ehkä ihan kivalta, mutta yhden kerran kokeilun perusteella en vielä pistäisi päätäni pantiksi, onko kyse siitä, että hevonen vaan liikkuu iloisena eteen vai oliko satula jostain kohtaa epämiellyttävä, ja siksi reipas eteenpäinpyrkimys lipsui enemmänkin altajuoksemisen puolelle...


Mitä tehdä? Jatkaa etsintää täydellistä odottaen? Vuokrata ensihätään joku sinne pain -vaihtoehto (joka kuitenkin on siis nykyistä parempi) Romauttaa budjetti ja lähteä etsimään myös kalliimmista hintaluokista? Ja koska nykyinen satula on ei-niin-tunnettua merkkiä, haluanko uudestaan samaan kierteeseen ja jatkaa useamman, mahdollisesti vaikeammin myytävän satulan omistajana?
Kuten sanottu, hevonen on silti enimmäkseen onnellinen ja tyytyväinen. (Lukuunottamatta tätä aamua, josta valmentaja antoi palautetta, että ei hyvä...) Minun ratsastuksessa on nyt isosti auttanyt yksi uusi vanha konsti: olin pohkeen ja ohjan väliin -mantraa hokiessani unohtanut, että ohjia on todellisuudessa kaksi. Pieni taivuttelu ja asettelu sisäohjalla tekee näköjään ihmeitä. Hevonen asettuu tuntumalle ja suoraksi selvästi entistä paremmin. Taivuttelu siten, että "selkärangan palaset loksahtavat kohdilleen" auttaa hämmentävän hyvin oikean vireen löytymistä. Erinomaisena sivutuotteena on vieläpä todettava, että kannuksen ja raipan käyttötarve on radikaalisti vähentynyt.


Sen verran täytyy vielä selventää kokeilijoille, että asettelu ja taivuttelu sisältää ilman muuta myös myötäämisen: sisäohjaan ei missään nimessä jäädä roikkumaan, vaan sieltä myödätään heti kun tavoiteltu muutos tuntuu. En tiedä, auttaako taivuttelu kaikkia, mutta isoa, ei-niin-notkeaa hevosta se selvästi aktivoi paremmin kuin aktiivinen jalalla ja kepillä eteen ajaminen. Jep, on kokeiltu sekin.
Mutta kun vaan saisi sopivan penkin jostain! Tallikaverin sanoin hevonen näyttää niin hyvältä, että ansaitsisimme löytää sen sopivan satulan tosi pian. Vahvasti samaa mieltä...

maanantai 5. syyskuuta 2016

Kuraa, kuraa ja vielä vähän lisää kuraa

Lauantaina tuli Etelä-Suomessa kerralla alas koko syyskuun tyypillinen sademäärä. Jokohan sopisi toivoa, että se myös jäi tähän? Tallille tullessa odotti kuitenkin mukava näky, kun kätevä tätihevonen oli todennut, että kuivaa kaikkein parhaiten kierittelemällä puruissa. Olihan sitä. Sentin kerros korvista hännän tyveen. Oi ihanuutta!
"Mitään en oo sotkenut. Mutta ruokaa voisin ottaa lisää."
Lauantaikurjuuden maksimoi vielä ratsastamisen haasteet. Tai ei siis itse ratsastuksen, vaan tallipihassa liikkumisen. Maneesin oven eteen muodostui lammikko, jonka syvyydeksi aikaisempi kokeilija mittasi käytännön menetelmällä "yli nilkan". Minua edeltänyt ratsukko oli päättänyt ratsautua jo tallinovella ja päästä maneesiin kuivin jaloin. Sielläpä sitten valokatkaisijaan osuminen osoittautui kuulemma seuraavaksi haasteeksi. Minä päädyin yhdistelmään chapsit nilkkapituisten kumisaappaiden päälle - ja sitten loikkasin ja toivoin, että ratsu rohkea seuraa.
Meidän tallilla sentään on oikeasti hyvä kenttä ja muutkin kulkureitit, mutta syksyn kurakelit ovat silti oma haasteensa. Kenttä imaisee vedet läpi sen verran hyvin, että lauantainakin suurin lätäkkö oli jo kadonnut maneesissa olon aikana. Mutta se kaikki muukin tallilla puuhailu: tarhojen siivous, yleinen kulkeminen ja tavaroiden kuskaaminen kaikki rasittaa kenkiä. On ihan selvää, että moneen hommaan tarvitaan välttämättä ihan pelkästään kumpparit, mutta jotenkin sitä toivoisi, että myös ratsastamaan pystyisi jollain jalkineilla, joilla olisi sekä hyvä ratsastaa että niitä ei tarvitsisi varoa samoin kuin hyviä nahkasaappaita. Vai onko turvauduttava vain perinteiseen ratkaisuun antaa saappaiden uida, ja todeta, että niiden elinkaari on sitten muutamaa sadekautta lyhyempi?
Kumpparit+chapsit -yhdistelmä oli hämmentävän toimiva, mutta ei ilmeisesti kovin edustuskelpoinen...

tiistai 23. elokuuta 2016

Tyhmä minä!

Edellisen postauksen jälkeen on päädytty tähän tilanteeseen: noin viitisentoista jossain määrin sovitettua satulaa, lukuisia ajokilometrejä, vielä useampia viestejä, rakkoja ja hiertymiä *siellä jossain*, tyytyväinen hevonen, voipunut omistaja - ja sama ralli jatkuu taas huomenna.


Tähän asti on löytynyt kaksi (2) satulaa, jotka eivät liu'u. Toinen vaatisi toppauksen, toinen jouduttaneen hylkäämään sään kohdalta liian matalana. Se topattava saa hevosen liikkumaan kuin unelma. Arvatkaa, onko ratsastajalla siellä kivaa? No ei.


Mutta se täytyy kyllä sanoa, että useimmilla kokeilluilla satuloilla hevonen liikkuu paremmin kuin omallaan. Tunnen itseni kohtuullisen idiootiksi: tuttuun olotilaan tottuu ja turtuu. Kun ei tiedosta, että missään olisi isompaa vikaa vaan luottaa siihen, että satulanvaihdon aika olisi sitten joskus tulevaisuudessa, pitää automaattisesti kaikkia hevosen pikku "juttuja" sen luonteesta, terveydestä tai omasta p*skasta ratsastuksesta johtuvina.


Arvatkaa mitä: hevoseni laukassa ei todennäköisesti ole mitään vikaa. Se laukkaa, jopa oikeaan kierrokseen. Se ei ole hitaasti syttyvä diesel, jota tarvitsee kenkiä liikkeelle noin puoli tuntia ennen kuin mitään liikettä irtoaa. Temponvaihtelut ja kokoaminen eivät vaadi epäinhimillisä ponnistuksia tai Kummeli-henkistä äheltämistä (muistattehan: "purrrrrrista perrrrrrrsiillä"). Päänheilutus ei johdukaan ratsastajan epätasaisesta kädestä tai jostain epämääräisestä vaivasta tuntemattomassa ruumiinosassa. Se on kaikki se satula. Satulasatulasatula. Miten minä voin olla niin pässi? Miksi tämäkään vaihtoehto ei ole tullut mieleen aikaisemmin?


No ei kun se on vaan ratsastajan taidoista kiinni. Ei varusteilla voi olla kovin suurta merkitystä.


Lohdutan itseäni ainoastaan sillä, että onneksi ennen satularumbaa hevonen on juuri tutkittu ja kopeloitu korvista häntään, eikä mitään ihmeellisiä lihasjumeja tai kipuja löytynyt. En ehkä antaisi itselleni anteeksi, jos olisin aiheuttanut rakkaalleni vielä enemmän kärsimystä: nyt ehkä päästään vain sillä, että satula ei nyt vaan ollut hyvä ja rajoitti liikettä.


Mutta uusikin pitäisi löytää... Olen laittanut kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että joku ihme tapahtuisi ja sopiva penkki tipahtaisi eteen pyytämättä ja yllättäen. Tämän hetken paras vaihtoehto on nimittäin minulle tavattoman kurja istua. Samalla kun hevonen esittelee auliisti parhaat puolensa, keikun itse kyydissä kuin heikkopäinen. Käynti ja laukka sujuvat, mutta ravi on jotain aivan kamalaa. Siirtymisistä ei voi oikein puhua: ne ovat romahduksia. Itse istuinosa on ihan mukava, mutta polvituet ovat minulle kai liian isot tai ainakin väärässä paikassa. Kolme jalustinhihnan reikää lyhyempi kaverini oli sitä mieltä, että penkki on oikeinkin tukeva ja mukava. Minä olen onnistunut saamaan hiertymiä polven yläpuolelle. Ratsastaessa on edelleen epämääräinen tunne siitä, että jonnekin "eteen ja ylös" ollaan menossa - ja ei, ei sillä hyvällä tavalla. Saakohan käytettyyn satulaan uusittua polvitukia? Muuten olisin melko valmis hyväksymään jo tämän vaihtoehdon, mutta sentään pari järjen ääntä jaksaa sanoa minulle, että satulan pitäisi olla sellainen, että pystyn siellä itsekin istumaan.


Huomenna sentään tulee taas uusia vaihtoehtoja. Ehkä. Tai sitten ei.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Ostoslistalla yksi musta nahkasohva, kiitos

Näinhän siinä sitten kävi kuten olin odottanutkin: uusin satulantarkistus pari päivää sitten osoitti kiistattomasti, että ihana satulani on tullut tiensä päähän tämän hevosen kanssa ja uutta on alettava etsiä.


Sinänsä lähtökohdat olivat ihan mukavat: Kepa kävi osteopaatin tsekattavana viikko sitten ja saimme palautetta, että hevonen on kovin eri mallinen kuin edellisellä tapaamisella (runsaat kaksi vuotta sitten). Mutta siis hyvällä tavalla: kauttaaltaan on tullut lihasta ja takapään mekaniikka toimii. Jalat venyvät sinne minne pitääkin. Ainoat ongelmat olivat pienet, ainoastaan tunnusteltaessa huomattavat nesterakkulat sään kohdalla ja yksi pieni jumikohta selkänikamien välissä. Suositeltiin jatkamaan samalla tavalla ja seuraavan hoidon ajankohta voisi olla hyvinkin vaikka vuoden päästä, jos mitään ihmeellistä ei ilmene.


Mutta sitten se satula! Sehän on nyt sitten edestä kapea (ne nesterakkulat...) ja koska edestä on nostettu ja massaa on tullut lisää, niin koko penkki alkaa tulla takapainoiseksi ja lyö ratsastajan painon yhteen pisteeseen taakse (se selkänikamajumi!). Satula itsessään on oikein kelpo peli, mutta ei enää tämän hevosen mittoihin venyteltävissä.






Sitten alkoi kokeilurumba. Olin antanut lähtötiedoiksi, että edellinen penkki on 17 M, mutta sitä on levitetty ehkä noin MW:ksi. Ja ehkä istuinkin voisi olla vähän isompi, kun minun ongelmana on ollut "polvet suussa" -fiilis ja se, että en saa jalkoja kiinni hevoseen. Muita toiveita en uskaltanut edes esittää, kun epäilin, että hankalaksi saattaa mennä.


Sovitettavien satuloiden leveydeksi napsahti suosiolla heti W, joka osoittautui mallista riippumatta oikeaksi leveydeksi. Istuinten koko vaihteli merkistä ja mallista riippuen välillä 17-18. Pitkän yrittämisen jälkeen sovitettavaksi valikoitui kaksi Jeremy Rudgea, yksi Albion ja yksi Prestige.


Ratsailla alkoivat sitten ongelmat. Kaikki, siis kaikki sovitettavat satulat lähtivät ratsastaessa liukumaan eteen. Paitsi yksi, josta ei ehditty päästä edes niin pitkälle, kun huomattiin, että sen mallisessa satulassa minun jalkoja ei vaan kertakaikkiaan saada aseteltua mihinkään järjelliseen asentoon. Loppupeleissä autosta haettiin vertailun vuoksi vielä yksi Jeremy. Siinä oli paljon flätimpi istuin. Kuulemma joskus koulusatuloiden kuppimaisen istuimen korkea takakaari edesauttaa satulan liukumista eteen painopisteen siirtyessä. Nyt apu ei tullut istuimen mallista: muutama askel ravia ja ratsastaja oli liikkumassa iloisesti kohti koninsa korvia.


Eteen liukuminen on satuloissa kuulemma vaikeimmin korjattava vika: jos täysin sopivaa ei mistään löydy, voidaan kokeilla liukuestehuopia ja muita apuvälineitä. On myös tilanteita, että no can do. Edes mittatilaussatula ei välttämättä ole ratkaisu (onneksi, sanoo Mastercard). Mutta ensi hätään saan nyt sen parhaiten toimineen vaihtoehdon takaisin testiin siten, että etumainen vastinhihna siirretään kiinni aivan eteen polvitukien alapuolelle ja katsotaan, auttaako se liukumiseen. Peukut pystyyn! Tosin sitä odotellessa yritän haalia vertailuun kaikki tuttujen ja tuntemattomien mahdolliset wide-kokoiset satulat toivoen ihmeen tapahtumista. (Ja jos mistään ei tule mitään, pitää varmaan myydä tamma vammaisratsuksi käyntiluokkiin, kun käyntihän sillä on hyvä ja mikään penkki ei sentään liu'u käynnissä...)






Jotain positiivistakin: kokeilluissa malleissa oli useampi, joissa jalkani putosivat nätisti suunnilleen sinne, missä ratsastajan jalkojen kuuluisi ollakin. Sain jopa pohkeen ja kantapään kiinni hevoseen ilman sitä suunnatonta heiluttamista ja vispaamista, johon nykyisessä satulassa ajaudun!!! Istuin jopa suorassa, sanoi tallikaveri. Huoleni siitä, että Kepuli olisi minulle liian iso tai että olisin jotenkin niin epämuodostunut, etten vaan osaa istua, vähenivät. Vähenivät, vaikka eivät vielä täysin poistuneet... Olo oman kropan kanssa on ollut niin surkea, että viime valmennuksissa pääsi pitkästä aikaa ihan itku. Hävettää ja nolottaa.


Mutta että toivoa on! Ja että istuimissa on eroja. Albion tuntui nykyiseen satulaan ja muihin testattaviin verrattuna kovalta louskulta, mutta eniten yllätyin siitä, että melkein kaikki olivat istuimeltaan varsin kapeita  - ja sehän helpotti minun olotilaa tankkerini selässä aivan huomattavasti. Kaveri opetti, että nykyäään puhutaan ns. lady seatista eli naisille paremmin istuvista malleista. Muuten sovituksen aikana huomattiin, että pitkät siivet eivät ole töppöjalalle hyvä juttu. Ja että painetulla istuinkoolla ei itse asiassa ole juurikaan merkitystä, koska satulan malli ja polvitukien malli ja sijainti tuntuvat ratkaisevan oman mukavuuden osalta eniten.


Pikkuisen jäi huvittamaan, että nykyistä satulaa ostaessa silloinen satulansovittaja oli sitä mieltä, että tälle hevoselle ei missään nimessä voi laittaa 17 tuumaa pidempää satulaa. Näköjään hyvinkin voi - Katja vakuutti, että oma arvioni siitä, että Kepan satulansija ei ole mikään erityisen lyhyt, pitää ihan selvästi paikkansa.


Ensi viikkoa ja uutta kokeilua odotellessa! Siihen asti: jos sinulla tai jollain tutulla olisi tiedossa wide-kokoinen koulusatula joutilaana, olen kovin kiitollinen kaikista mahdollisista vinkeistä...

torstai 4. elokuuta 2016

Naisellisia varuste(huone)haaveita


 Kesäohjelmaan kuului tänäkin vuonna Asuntomessut. Tällä kertaa kohteista ennakkoon lähes kiinnostavin oli mielestäni talo nimeltä Jekku, jonka idea lämmitti suuresti mieltäni. Kompaktin kokoisen omakotitalon on itseään varten rakennuttanut Kaarina, ja talon suunnittelussa on otettu vahvasti huomioon myös Kaarinan ratsastusharrastus ja suomenhevosruuna Jekku. Joskus aikoja sitten muista törmänneeni netissä mukavan oloiseen aikuisharrastajan blogiin, jonka osoitteen harmikseni jossain vaiheessa hukkasin. Nyt huomasin, että kyseessä on juurikin samainen parivaljakko, jonka kuulumisia viime aikoina on päivitetty uuteen (?) messuja, rakentamista ja tietysti myös hevosta täynnä olevaan blogiin.


Talo oli kokonaisuudessaan pohjaratkaisultaan ja toimivuudeltaan oikein näppärän oloinen, ja sisustusvalinnat toivat onnistuneesti esille sekä asukkaan naisellisen mieltymyksen pinkkiin ja blingiin että sitten hevosen. Oman hevosen valokuvasta teetetty valokuvatapetti työhuoneen seinällä on ratkaisu, jonka voisin kuvitella omaankin kotiini. Toinen, yllättäväkin idea oli kiukaan taustalle asennettu lasi, jossa Jekku katselee. Valitettavasti väentungoksen ja köysillä rajattujen kulkureittien takia näihin yksityiskohtiin ei päässyt paremmin käsiksi - lisää maistiaisia ja talon koko tarina löytyy myös Ainoakodin omilta sivuilta, joista saunakuvankin jouduin lainaamaan. Ylipäätään yksin rakentaminen ja omien toiveiden rohkea esiintuominen on hatun- tai kypärännoston arvoinen suoritus - Kaarinan talounelma osoittaa, että hevosnaiset eivät ole mitään turhia tossukoita!




Kuvan lähde: Ainoakoti
Yksi huone talossa sai minut kuitenkin hyppimään lähes tasajalkaa innosta ja piinaamaan Herra Ekonoomia kohtuuttoman hitaalla yksityiskohtien tarkastelulla: talossa oli oma varustehuone, johon oli käynti suoraan autokatoksesta. Pesutilan puolella olivat huimat teollisuuspesukoneet loimipyykkiä varten ja varastossa puolestaan telineet satuloille, loimille, kypärälle ja muille varusteille. Tämä menisi varmasti listalle "jos minullakin olisi oma sinkkutalo" - mikä sen kätevämpää kuin hoitaa pyykki- ja varustehuolto heti sisäänkäynnin yhteydessä eikä esimerkiksi talvisin kuivatella märkiä loimia tallin ylitäydessä kuivatushuoneessa...


Käykää ihmeessä katsomassa ja tutkimassa, jos Asuntomessut tai Seinäjoki osuvat kesälomareitin varrelle!


Messujen hyväntuulisin postilaatikko. Toivottavasti tarjouksia tulee!


Toiset bongaa pokemoneja, minä hevosenkenkiä.
Niitäkin tuli reissussa nähtyä. Teki niin lähtemättömän vaikutuksen, että ei ikinä enää!
Kaarinan ja Jekun ihanasta kodista vertailun vuoksi kotikutoisempi versio. Viime talvena kodinvaihdon yhteydessä minulle luvattiin (suorastaan pakotettiin) oma hevostarvikkeille pyhitetty varasto ettei meillä enää koko kämppä haise hevosenkakille heti eteisestä lähtien. (Niin, miesten urheiluvarusteethan eivät koskaan haise...?) Mutta en varsinaisesti vastustellut: ahtaassa eteisessä pyörivät tallivaatteet ja vaatekaappien ala- ja ylähyllyille survotut varusteet eivät olleet tähän asti olleet aivan optimaalisessa säilytyksessä. Minulla oli hyvin selvät sävelet, mitä halusin: itse asiassa aika paljonkin Jekku -talon tyylisen pienen varustehuoneen. Tosin erillisille pesukoneille en nähnyt tarvetta, koska olen paha ihminen ja pesen loimipyykit samassa Samsungissa kuin Herra Ekonoomin kauluspaidat. Halusin kuitenkin tilat varustesäilytykselle, suitsille, satulalle ja loimien kuivattamiselle.

Haaveet ja todellisuus kohtasivat. Minulle osoitettiin tilaa joutilaimmasta pienestä nurkasta, eli talon teknisestä tilasta. (Elän sen verran menneessä ajassa, että kutsun teknistä tilaa sitkeästi pannuhuoneeksi - vaikka eihän siellä mitään pannua ole. Tässä kirjoittaessa yritän kuitenkin skarpata ja päivittää itseni nykypäivään.)  Yllätyksekseni paperilla suurelta näyttänyt tekninen tila oli kuitenkin sen verran täynnä kaikennäköisiä putkia ja laitteita, että haaveeni avarasta varustesäilytyksestä kokivat kolauksen. No, estesatulakin tuli myytyä - ei enää tarvetta satulatelineille. Mutta loimitelineet (nuo samanlaiset, jotka asuntomessukuvissakin pilkahtavat) varmaankin saisin? Taas puuttui kohtalo peliin. Teknisen tilan nurkkaan ilmestyi pyytämättä ja yllättäen kuivauskaappi, jonka hyväätarkoittava elämänkumppani ajatteli ilahduttavan enemmän kuin "joku metallihenkarihäkkyrä". Hevosen lahjan suuhun ei tietenkään katsota vai miten se meni, ja kuivauskaappi loimia varten otettiin kiitollisena vastaan. (Mun loimilla on oma kuivauskaappi, jee!)

Jäljelle jäi tämän jälkeen vain valitettavan pieni ja ahdas nurkka, joka piti hyödyntää riittävän napakasti. Tallien varustekaapeissa ja ihmisten vaatekaapeissa on minua ärsyttänyt eniten se, että mittoja ei ole aina mietitty varusteiden mukaan. Satulahuopien survominen liian kapeisiin hyllyihin on kamalaa. Saman voi sanoa myös loimien käsittelystä, kun niitä yrittää tunkea liian ahtaisiin kaappeihin. Niinpä säilytysratkaisu haettiin mittaamalla tärkeimmät varusteet ja katsomalla, mitä niillä mitoilla kätevimmin saa.

Alunperin ajattelin kasaavani säilytysratkaisun Ikean Pax-sarjasta 75 cm leveänä koreineen ja hyllyineen. Valitettavasti tuonne nurkkaan oli sijoitettu tukku erilaisia pistorasioita ja katkaisimia ja muuta härpäkettä, mihin on (muka) pakko päästä käsiksi. Siksi säilytyskalusteeksi valikoitui loppujen lopuksi avohyllyratkaisu eli Ikean Hejne -hylly 78 cm leveänä ja 50 cm syvänä. Leveys on oikein mainio satulahuoville ja loimille, ja syvyyskin toimii kiitettävästi. Korkeutta yhdistelmällä voisi ehkä olla vielä vähän lisää, mutta toisaalta isoja, hyllyn päälle meneviä laatikoita ja kasseja on hyvä säilyttää pinossakin. Suhtauduin hyllyyn vähän ennakkoluuloisesti edullinen hinta huomioiden, mutta käytössä se tuntuu yllättävän tukevalta. Samalla sarjalla saisi varmasti kätevästi rakennettua varustehyllyn useammankin käyttäjän varusteille.

Kehitysideoita jatkoa varten voi olla hyllyn maalaaminen, pari sopivaa Smartstore -laatikkoa, hyllyn alle kiinnitettävät korit pikkutavaralle (jotain tällaista tai tällaista) sekä koukut seinään ylimääräisille suitsille ja riimuille. Mutta tässä siis pidemmittä puheitta yhden tamman koko maallinen omaisuus, paria tallilla odottavaa kesäloimea lukuun ottamatta:

Tässä on kaikki, halpaa ja kätevää. Kuva on huono, koska seinät tulevat vastaan...
 

Huopia pinossa ja pari riittää myös ulos pyykille.

Amigon talvitoppaa useamman vuoden kausiväreissä sekä Harry's Horsen talvicamo.

Villaa pinossa kaiken ylle. (Arvatkaa, minkä värisen hevosen kamat on satulahuoneessa minun varusteiden yläpuolella?)


Jotain aika ihanaa odottelee käyttöönottoa.




maanantai 1. elokuuta 2016

Pari muuttujaa

...eli miten ongelmia korjataan ja saadaan tilalle pussillinen uusia.


Tässä piti olla pari ihan helppoa juttua.
Poskiontelontulehdus-kuume -kierteestä huolimatta piti ehtiä ja jaksaa ratsastaa.
Sitten se alkoi ontua mutta lopetti sen ihan yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin.


Lomareissussa piti olla toimiva netti - no, kuten olette huomanneet niin tooosi sujuvasti pelitti.


Omassa ratsastuksessa piti olla vaan pari pientä korjattavaa asiaa.


Ja eikä aikaakaan, kun oli jo elokuu... Eli niin se kesä menee/meni ja Kessi on viettänyt ihanaa lomaa seisovassa pöydässä ponikaverin kanssa ja nautiskellut pääosin muiden tarjoamasta liikuttelusta. Vähitellen olen kuitenkin päässyt itsekin taas kyytiin ja normielämän makuun. Tosin joskus pitkä, osin itsestä riippumaton tauko ei ole niin onnellinen asia. Kuten monessa muussakin asiassa, myös ratsastuksessa se alkuunpääseminen voi näköjään olla haasteellista. Sama koskee kieltämättä myös blogiakin.


Silloin kun edellisen kerran kirjoitin mitään omaan ratsastukseen liittyvää, velloin vahvasti pohjamudissa, johon oli pudottu kovaa ja korkealta. Kun nousukauden jälkeen tulee isompaa takapakkia, tuntuu aina siltä, että mielekäs jatkaminen on työn ja tuskan takana. Ihan vakavissaan olen välillä pyöritellyt sitä, minkä tyyppiseksi omaa harrastamista voisi muuttaa ja löytyisikö jostain/joltain uutta suuntaa, johon voisi tarttua. Kuitenkin lienee myönnettävä, että kun pelkkää puskailijaa ei minusta suorittajaluonteella saa tekemälläkään ja koska nyt sattuneesta syystä hevosesta ei enää voi este- tai kenttätreenikaveria tehdä (vaikka hyppely välillä mielenvirkistykseksi olisi niiiiiin mukavaa), ja koska mitään muutakaan vaihtoehtoista lajia en oikein keksi, niin näillä mennään mitä on annettu. Töitä vaan ja pala kerrallaan eteenpäin.


Korjattavien listalla oli suuria pieniä asioita: se oma korvienväli ja mahdollinen kisaradalla rentoutuminen. Se valmentajan päättämä pikku juttu, että nyt ratsastetaan niin, että pohkeeseen reagoidaan heti ja joka kerta - ei silloin kun hevosta sattuu huvittamaan. Se, että jääräpäinen tammani tajuaisi, että kakata voi myös liikkuessaan, ettei enää ikinä tapahtuisi ylimääräistä stoppia kesken radan.


Kakkaongelma oli periaatteessa helppo oikoa. Varmaan aika moni moderni geopat-hevonen on tottunut kotitallilla, että hienojen pohjien suojelemiseksi pidetään vessatauot paikallaan. Sain kuitenkin kotona "erikoisluvan" olla pysähtymättä ja muutaman päivän muistuttelu raipalla on johtanut hyvin siihen, että ulostusasiat voidaan suorittaa myös liikeessä askellajista riippumatta. Pieni askel ihmiskunnalle, mutta todella suuri loikka tälle hevoselle...


Mutta se pohkeesta eteen ei ollutkaan ihan niin läpihuutojuttu! Vaikeaa ei ollut suinkaan se reaktion pyytäminen ja saaminen, vaan muutoksen ottaminen osaksi jokapäiväistä toimintaa. Periaatteessa hommasta muistuttamiseksi alkaa riittää aika hyvin pari kertaa pohkeen hipaisu+raippa ratsastuksen alussa. Valitettavasti ehdin aluksi luulla, että korjaaminen on helppo, muutaman päivän operaatio ja sillä sitten pärjätään. Mutta se, että aktiivisuustason saisi säilymään riittävän hyvänä ilman lieveilmiöitä, vaatiikin yllättävän paljon työtä.


Lieveilmiöitä? Kyllä, herkemmillä asetuksilla saan kaikkea enemmän. Myös sitä, mitä ei ole tilattu. Erityisesti laukannostoja aina jotain muuta pyytäessä. Ja sitten, jos turhia juttuja yrittää kitkeä jarruttelemalla, häviää eteenpäinpyrkimys ja koko homma läsähtää. Ja arvatkaa, mitä tapahtuu käsille, kun käsketään unohtaa kädet ja ratsastaa jalalla? Tai mikä on se toinen vaihtoehto lörpölle ohjalle, joka seurasi luonnollisesti hyväksi neuvoksi tarkoitettua osaajan kommenttia siitä, miten minun kannattaisi pitää huomattavasti tiukempi ohjastuntuma... On tämä niin mukava ja helppo laji!


Vähitellen kuitenkin eteenpäin. Ajatuksena olisi, että nyt elokuun aikana toivottavasti ehtisin ja pääsisin valmennuksiin vähän tiiviimmin kuin muuten, jotta tämä "uusi tyyli" saataisiin entistä vahvemmin iskostettua lihasmuistiin. Suunnitelmissa on myös, että heppa voisi pitkästä aikaa saada hierontaa ja koko kropan läpikäyntiä. Sen laukkaan en nimittäin ole ollenkaan tyytyväinen. Eilisen ratsastusvideon tarkastelu myös osoitti, että levoton päänheiluttelu on taas ilmestynyt jostain. Yleensä nämä merkit ovat kertoneet jonkinasteisesta selkäjumista, jota toivottavasti saadaan helpotettua. Vaikka yleensä ajattelen ratsastusvirheiden ja vaikeuksien johtuvan ennen kaikkea itsestäni, on näitä tiettyjä asioita, joissa ei pitäisi pelkästään hakata päätä epätoivoissaan seinään vaan hakea apua myös hoidoista.


Yksi pikku pikku juttu vielä: satula. Kas kävi niin harvinaislaatuisesti, että oma valmentaja kiipesi ehkä ensimmäistä kertaa (?) minun satulaani ja oli järkyttynyt. Kuulemma niin kamala penkki, että ei sieltä saa millään jalkaa kiinni ja oikeisiin kohtiin. Että kun hän on ajatellut, että teen ihmeellisiä juttuja jaloillani vain siksi, että minulla on huono kehonhallinta, niin vika voi kyllä olla myös satulassa. Jos unohdetaan, että a) valmentajan mielestä koulusatula ylipäätään on perkeleellinen keksintö ja b) hän on minua reippaasti pidempi ja pitkäjalkaisempi, voi istumisongelmassa olla hyvinkin perää. Olenhan itsekin valitellut "polvet suussa" -olotilaa ja sitä, että pohkeiden saaminen kiinni hevosen kylkiin on vaikeaa.Laidunkauden jälkeen on tullut pelottavasti mieleen myös se vaihtoehto, että ongelman ydin voikin olla siinä, että minulla nyt vaan yksinkertaisesti on omiin mittoihini liian iso hevonen. Voisi olla hyvä testata jonkun muun satulaa ihan sen huomaamiseksi, helpottuisiko istunta ja pohkeiden käyttö.


Kuvan lähde: http://normanthelwell.ponymadbooklovers.co.uk/
Summa summarum: suunta epäilemättä oikea, mutta polku sinne on kovin mutkitteleva. Ja sinne polulle hävisi tällä(kin) viikolla taas yksi kenkä...

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kuumetta ilmassa

Jotenkin tuntuu, että viime aikoina olen nähnyt ja kuullut ainoastaan niitä puheita. Karsinanaapureita astutetaan oikealta ja vasemmalta, hevosblogeissa syntyy varsoja ja matkataan oriasemille, facebookin feediin ilmestyy jalostusorien kuvia... Onko nyt käsillä se aika vuodesta?




Pari kuukautta sitten kävin kuuntelemassa Keravalla Horse&Riderin järjestämiä Jalostusiltamia, joissa koulutuomari Anne-Mari Pekonen kertoili hevosjalostuksesta ja sopivien oriiden valinnasta. Olin liikkeellä ihan pelkkää uteliaisuuttani. Nyt puhutaan siis aiheesta, josta ihan rehellisesti sanottuna en tiedä juuri mitään. Vuosien varrella monet tunnetut oriit ja suvut ovat tulleet ainakin niminä tutuiksi, mutta jalostus ja kasvatus eivät ole olleet minulle ajankohtaisia asioita - onhan tässä suurin osa hevosenomistajan urastani mennyt vain omia ruunia taputellessa. Vanhenevan tamman omistajana tuli vihdoin mieleen, että onhan tällainenkin vaihtoehto olemassa. Lisätieto ei koskaan ole pahitteeksi. Tilaisuus oli sen verran kiinnostava ja oletettavasti soveltuva myös "for dummies" -kuulijoille, että päätin mennä paikalle.




Illan anti oli oikein kiinnostava, ja tuntuu, että juttua olisi riittänyt pidempäänkin kuin aikaa oli varattu. Vinkkinä siis eri tapahtumanjärjestäjille: tällaisille iltamille on selvästi tilausta! Muutamia keskeisiä ajatuksia illan vilkkaasta keskustelusta jäi mieleen näin muutama kuukauden jälkeenkin todella vapaasti referoituna:


  • Varsan teettäminen on aina riskipuuhaa, mutta tulos voi olla palkitsevakin. Kannattaa miettiä, mitä haluaa - ja lähtökohtaisesti tähdätä hyvään lopputulokseen eikä tyytyä helposti saatavilla olevaan naapurin elukkaan. Tietysti aluksi kannattaa miettiä, tekeekö varsaa omaan käyttöön vai esim. suoraan myyntiin. Omien kykyjen ja resurssien osalta kannattaa olla rehellinen. Lopputuloksesta ei kuitenkaan voi olla varmuutta, vaikka valitsisi hyvänkin orin. Toisaalta ei ehkä kannata myöskään liikaa kainostella: vaatimatonkin tamma voi tuottaa ihan kelpo jälkeläisiä.
  • Suomessa syntyy vuosittain hyvin vähän varsoja verrattuna suuriin hevosmaihin - jopa silloin, jos hevosten suhteellinen määrä eri maissa otetaan huomioon. Laadultaan suomalaiset (FWB)-varsat keskimäärin ovat täysin vertailukelpoisia ulkomaisiin veljiinsä ja sisariinsa. Keskusteltiinkin paljon siitä, voisiko suomalaiset järjestöt ja kasvattajat jotenkin yhteistyössä edistää suomalaisen kasvatustyön näkyvyyttä.
  • Lineaarinen arvostelu oli itselleni suhteellisen uusi asia, mutta kuulosti todella järkeenkäyvältä tavalta hevosten ominaisuuksien ja periyttämiskyvyn arvioinnissa. Erittäin tiivistetysti: asteikolla 1-10 esitetään hevosen rakenteen eri osa-alueet ja muut arvosteltavat omianaisuudet kuten askellajit ja ratsastettavuus siten, että asteikolla on esitetty esim. koulu- tai estehevoselta odotettava ihannerakenne, ja kyseistä hevosta verrataan siihen. Mm. Hollannissa KWPN-kantakirjan sivuilta myös oriin jälkeläisten tiedot löytyvät samoin tilastoituna, jolloin voi olla helpompaa arvioida, mitä ominaisuuksiaan hevonen periyttää hyvin.
  • Orien esittelyvideoita löytyy hyvin netistä (esimerkiksi Elite Stallions, Schockemöhlen ja Sprehen omat sivut), mutta näkemäänsä kannattaa suhtautua vähän kriittisesti. Kunkin hevosen heikkoja puolia ei tyypillisesti näytetä - jos esittelyssä on joku askellaji vain toisen suuntaan, jotain perusasioita ei näytetä tai käytetään runsaasti hidastuksia tai muuten muokattua kuvaa, on jossain todennäköisesti vähän vikaa... Myös kuvakulmista voi päätellä paljon. Katso myös, kuka esittelee hevosen ja millä varusteilla. Isojen hollantilaisten tai saksalaisten miesten ratsastamat oriit ovat toki mukavaa katseltavaa, mutta helpoksi ja hyväluonteiseksi mainostettu ori on ehkä mukavaa nähdä myös naisen käsittelemänä...
  • Kuulemma oriiden koko ilmoitetaan monesti vähän yläkanttiin, joten varsinkin niillä, joille tulevan varsan koko on kriittinen, kannattaa olla tarkkana ja suhtautua esitettyihin numeroihin varauksella. Toinen mukava pikku asia, joka ei itselleni rehellisesti sanottuna ollut tullut mieleenkään (amatööri mikä amatööri...) on, että useimpii oreihin ja niiden kasvattajiin/siittoloihin on mahdollista päästä tutustumaan. Kotimaassa se on toki helpompaa, mutta yhtä lailla oriturismi Keski-Euroopassakin on järjestettävissä - joko siittoloiden esittelypäivien aikana tai erikseen sopimalla. Saatoin keksiä uuden harrastuksen.
  • Emän eli tamman merkitystä ei myöskään voi vähätellä. Hevosjalostuksessa tunnetaan paljon erinomaisina periyttäjinä tunnettuja tammoja, ja esimerkiksi Saksassa kerätään tietoa myös emälinjoista. Siinä missä ominaisuuksia varsaan periytyy myös isältä, tulee niitä toki myös emän puolelta. (Minulla on ollut ilo suomalaisen FWB:n omistajana kuulla ja jutella myös oman hevoseni sisaruksista niiden nykyisten ja/tai entisten omistajien/ratsastajien kanssa. Jo yhden tällaisen pienen "perheen" seuraaminen näyttää, että emältä tulee hyvä määrä ominaisuuksia varsoilleen - sekä hyvässä että pahassa.)
  • Omasta tammasta pitäisi tunnistaa vahvuudet ja heikkoudet, ja orivalinnalla yrittää vahvistaa heikkouksia ja tottakai edelleen tukea niitä hyviä puolia. Nyt voi mennä pieleen, kun yritän muistella, mitkä ominaisuudet ovat vahvimmin nimenomaan periytyviä: hyppykyky, laukka ja käynti. Esim. ravin laatua voi helpommin yrittää itse kehittää, mutta esteille scope on synnynnäinen ja laukan ja käynnin laatu pitkälle samoin. (Muitakin tekijöitä oli listassa, jota en enää muista). Toisaalta "vastakohdat täydentävät toisiaan" -ajattelu voi mennä myös pieleen: rotevan tamman astuttaminen sirolla pienellä orilla saattaa tuottaa sopusuhtaisen mukavan varsan, mutta yhtä lailla vaikka tankkerin, jota on siunattu ohkaisilla, hennoilla jaloilla...




Illan odotetuimpia vaiheita oli tietysti se, kun yleisö sai esitellä kuvia ja videoita ja sukutietoja omista tammoistaan, ja niille sitten yhdessä Pekosen johdolla pohdittiin sopivia orivalintoja. Rohkaistuinpa minäkin esittelemään kuvaa ja videota - pelkästään siitä ilosta, että aina on mukavaa ja kehittävää saada kommentteja asiantuntijalta omasta hevosestaan. Kuvan perusteella kommentoitiin, että kyseessä on raskaamman näköinen ja lempeä tamma. Sukua pidettiin yllättäen hyvinkin mielenkiintoisena (hannoverin R- ja vähän harvinaisempia G-linjoja, isän puolella mm. sellaisia kiinnostavia nimiä kuin Argentan ja Pik Bube, sekä tietysti Rubinstein, joka moneen kertaan jo aiemmin illan aikana oli mainittu yhdeksi saksalaisen kasvatuksen merkittävistä nimistä). Olin itse puhunut "tädin harrastehepasta", mutta sain ylättäen kuitenkin palautetta, että videon perusteella tammalla on "oikeinkin kivat" askellajit  (mitä ilmeisimmin tämä tekijä ei välittynyt tankkeria esittävistä valokuvista :)). Se puoli, jota en ole itse osannut ajatella ollenkaan, on hyvä menestys estepuolen laatuarvosteluissa.


Sopivaa oria voisi katsella siis vähän sirommasta, hyvälaukkaisesta kouluoriista, mutta myös estevaihtoehdot voisivat olla kiinnostavia. Sain heti paikalla pari nimiehdotustakin (saa arvuutella, mitä) mutta kuten monille muillekin, minullekin annettiin mahdollisuus laittaa tietoja tarkemmin vielä sähköpostilla ja jatkaa keskustelua siitä. Tätä en ole kuitenkaan vielä tehnyt. Sehän olisi vähän kuin antaisi pirulle pikkusormen?


Joo, kiinnostaisi. Järkevyydeltään toki samaa luokkaa kuin ostaa purjevene ja mennä laiturille repimään seteleitä. Mutta mitäs helkkaria minä jollain varsalla teen ja jonkun se pitäisi osata hoitaa ja sisäänratsastaakin? Tärkein minua pidättelevä syy on, että a) milläs minä sitten ratsastan ja b) entäs jos jotain menee pieleen, ja sitten minulla ei olekaan enää hevosta...


PS. Ja sitten jos vielä kaivellaan veitsiä haavoissa, niin tällä hetkellä sekä Schockemöhlen että Sprehen suomalaisilla edustajilla on kiva tarjous, että jos ei tällä kaudella tärppää, niin samaan hintaan saa jatkaa ensi vuoden, tai vaihtoehtoisesti saa rahat takaisin yhtä satasta lukuun ottamatta.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Punarautiaiden virallinen synttäriviikko!

Mitä toiset edellä, sitä meillä perässä:


Hyvää syntymäpäivää neiti Kessi Kesäheinä, suomen paras pyynikinpualiverinen! Tuokoon tulevaisuus monia hyviä yhteisiä hetkiä lisää (vaikka valmentaja veikkasikin, että aktiivisia treenivuosia voi olla edessä kaksi tai kolme, mutta ei itketä sitä nyt ennen kuin on sen aika). Tänään kohotetaan malja nimikkojuomaa tai vaihtoehtoisesti melassivettä ja jänskätään Finnderbyä!

 



Niin, jos joku ei tiennyt, viikon aiemmat synttärisankarit ovat Pena ja Ruuna. Kessi onnittelee! Liekö heinäkuun vaihteen auringossa jotain erityistä, kun näiden päivien syntymäväri on selvä vuodesta riippumatta...

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Kesä yksillä

 

 
 




Laidunkausi alkoi! Siinä missä hevonen on keskittynyt viikon verran varsinaiseen ydinosaamiseensa, on ratsastaja puolestaan viettänyt koko vapun sängynpohjalla kuumeen ja poskiontelontulehduksen kourissa. Sen verran raju oli tauti, että tälläkin hetkellä olo ei ole vieläkään kovin hevosteluun innostuva - ja se on jo aika paljon se. Tänään olisi kuitenkin tarkoitus varovasti hinautua ratsaille ja katsotaan, miltä sitten tuntuu. Paljon olisi kirjoitettavaa, mutta pidemmät raportit tulevat sitten kun kykenen jonkunnäköiseen ajatteluunkin.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Nextii levelii ja pohjamutia

Alkuvuodesta kirjoitin kisajännityksestäni ja siitä, miten sitä voisin korjata. Tuolloin olotila oli kovin vahvasti, että ei ikinä enää. Mutta tunnen kuitenkin itseni - suorittaja ei voi olla luovuttaja, joten jotain kokeiluja aiheen parissa oli pakko tehdä, ettei lopettaminen jää ikuisiksi ajoiksi kaivelemaan. En ole varmastikaan ongelmineni yksin - vastaavia tunnetiloja on käsitelty viime aikoina mm. Aadan ja Miran blogeissa. Minusta on hienoa, että tästäkin aiheesta uskalletaan puhua - sekä nettimaailmassa että kahvipöytäkeskusteluissa päällimmäiseksi mielikuvaksi jää helposti, että kaikilla sujuu aina kuin tanssi. Mutta eihän se niin mene.


Edellinen postaukseni aiheesta sai aikaan oikein mainiota keskustelua, ja silloin päätin, että kokeillaan vailla paineita pari kertaa. Olen nyt käynyt pienissä rataharjoituksissa ja seurakisoissa - tosin "kauden" aloitus vähän hiipui satulaongelmien takia, mutta joka tapauksessa kokeilukertoja on jo ollut muutama. Olen testaillut tarkoituksella eri taktiikoita - kahta luokkaa kerralla, pitkää verkkaa, lyhyttä verkkaa ja eri varusteita. Päivät ja paikat ovat tietysti yksilöitä, mutta toistaiseksi olen huomannut, että toimivinta on ollut lyhyt verryttely ja olosuhteet, joissa koen, että ei tässä tarvitse ottaa mitään paineita - esimerkiksi kaatosade tai muuttunut aikataulu siten, että valmistautuminen on ollut tyyliin "satula selkään ja radalle" on sekä pitänyt hevosen pirteänä että minut sopivan rentona, koska tällöin ei ole ollut tarvetta "suorittaa". Tällöin taso on ollut tyypillisesti 62-63 % helposta A:sta, ja joka rataan on jopa mahtunut suoranaisia rikkeitä tai väärinratsastuksia. Vähän heikommallakin normisuorituksella päästään jo hyvin 60%:n paremmalle puolelle. Ilo on ollut päästä eri tuomarien silmän alle, ja saada ihan kovan tason ammattilaisiltakin arvioita, jotka ovat kautta linjan olleet aika yhteneväisiä. Mukava rento hevonen, hyvät askellajit, siisti ratsastustyyli... Viimevuotisia "pohkeen takana" -kommentteja ei ole ollut missään paperissa, mikä ilahduttaa erityisesti. Alkoi aika vahvasti olla jo varmuus siitä, että vaikeudet  ovat tältä erää takanapäin ja entistä rohkeammin voi kokeilla uusia juttuja, eikä joka paikkaan mennessä tarvitse jo lähtökohtaisesti olla altavastaajan asemassa.


Kunnes sitten sfääreistä tultiin alas niin että romahti. Yksi epäonnistunut kokeilu käytiin tekemässä pari viikkoa sitten, jolloin päädyin nostamaan käden ylös kesken radan. Hevonen ei vaan tuntunut "riittävältä" ja oli tahmea. Tämä oli juuri se kokeilu, jolloin ajatus oli verkata hevonen hyvin läpi pidemmän kaavan kautta. Liian hyvin - täysin oma virheeni, ja tulipahan kokeiltua. Tästä ei jäänyt edes erityisen paha mieli. Kotitreenejä jatkettiin hyvillä fiiliksillä. Tällä hetkellä treenaan taas pitkästä aikaa kahden eri valmentajan kanssa - toisen säännöllisesti, toisen epäsäännöllisemmin. Molemmat hakevat omissa harjoituksissaan samoja asioita: nopeaa reagointia pohkeeseen, keveyttä ja energisyyttä. Näissä on päästy ihan huikeasti eteenpäin aikaisempaan nähden. Onpa kotioloissa väläytelty vähän pidemmän aikavälin visioitakin - mutta ollaan niistä ihan hiljaa, ei nuolaista ennen kuin tipahtaa...


Muutama päivä sitten ykkösvalmentajana pääsi ensimmäistä kertaa yli kuukauteen Kessin selkään oltuaan ratsastuskiellossa loukkaantuneen jalkansa takia. Hevonen oli ollut tosi kiva, eikä periaatteessa mitään suuria omituisuuksia ollut tuntunut. Se ainoa pieni mutta oli ollut laukka, joka ei ollut rullannut ihan niin hyvin kuin piti. Seuraavan päivän tunnilla yritimme työstää sitä erityisesti. Ei ollut helppoa. Sain palautetta, että ravi oli ihan loistavan näköistä, mutta laukassa ei ole ihan kaikki palikat kohdillaan. Että viikonlopun kisoissa kannattaisi panostaa vahvuuksiin ja yrittää avata laukkaa verkassa runsailla siirtymisillä ja eteenratsastuksella.


Ja sitten tuli eilinen. Kivat 1-tason kisat lähialueella, lyhyen ajomatkan päässä. Paljon tuttuja osallistujia ja järjestäjiä. Hieno kisapaikka superhyvine pohjineen.  Olin luokassa kahdeksas lähtijä, ja aikataulun mukaisesti olin varannut alkukäyntien ja taluttelun jälkeen noin puoli tuntia aktiivista verryttelyaikaa, sisältäen odotteluajan maneesissa. Tätä suunnitelmaa lähdin toteuttamaan. Isolla ulkokentällä oli hyvin tilaa tehdä työtä. Annoin Kessin kävellä pitkin ohjin ja haettiin vain rentoutta ja sopivaa fiilistä. Tajusin aikataulun olevan pikkuisen jäljessä, joten pidimme vähän taukoa, juttelimme kavereiden ja groomin kanssa ja yleisesti ottaen nautiskelimme päivästä. Tässä välissä muuten superkiitokset groomille - ei ole itsestäänselvyys, että näin aikuisena saa ketään kaverikseen kisoihin aikaa tappamaan, kun kaikilla on omat menonsa ja viikonloppukiireensä. On aivan erilaista olla jossain kun on seuraa! Minulle tämä on valitettavasti ollut harvinaista herkkua.


Tässä vaiheessa vielä hymyilytti...
Aikataulu, joka oli sinänsä realistisesti laadittu, venyi. Venyi ja venyi. Mutta ei hätää. Pidin kävelytaukoja ja otin pieniä aktiivisia työskentelypätkiä, joissa nostin kierroksia. En yhtään valehtele, kun sanon, että hevonen oli aivan super. Liikkuminen oli todella rentoa ja irtonaista. Laukkaa sai hyvin työstettyä isolla kentällä. Jo alkuvaiheessa tuttu ratsastaja totesi, että nyt teissä on jotain uutta - aiempiin vuosiin verrattuna ollaan kuulemma ihan "nextillä levelillä". Noin kolme ratsukkoa ennen omaa suoritusta todella oltiinkin. Silloin minulla oli herkkä, pehmeä, kaikkeen reagoiva aktiivinen ja energinen hevonen. Ja sitten vielä odotusta, odotusta, odotusta. Ennen odotteluvuoroon siirtymistä vielä kaikki askellajit aktiivisesti läpi ja maneesiin.


Valitettavasti jo viimeistellessä tunsin, että iloisuus ja energisyys alkaa hiipua. Yritin kiireesti syöttää Kessille pari sokeripalaa, kun en hätäpäissään muutakaan konstia keksinyt. Jospa sillä (tai sen placebovaikutuksella) surffailtaisiin vielä rata läpi?


Radalle valmistautuessa tuli kakka. Alkutervehdyksen (6) ja ensimmäisen ravivoltin (6,5) jälkeen toinen. Kessihän ei tunnetusti voi liikkua ja ulostaa, joten tässä suoritettiin ylimääräinen liike pysähdys - ulostus (4 pistettä). Raviohjelman jatko oli vielä jossain määrin siedettävää, vaikka kaukana siitä, mitä odotin. Käyntipätkä oli tuttu 6,5 ja ensimmäinen vastalaukka samoin. Laukkaohjelman jatkuessa ongelmat alkoivat kumuloitua. Liike oli pinkeää ja pohkeella komennus sai aikaan pientä perän kevenemistä.  Aina vaikea oikea laukka meni ihan harakoille, kun kunnon liike-eroja ei saanut esitettyä. Vasen tuntui helpommalta, mutta ei siinäkään esityksessä ollut hurraamista. Kun itse vielä viimeistelin ns. helposti otettavat pisteet omalla sössimisellä (huomasin vasta pisteen jälkeen, että käyntiinhän tässä piti siirtyä jne) tiesin, että tässä ei nyt mitään huikeaa tulosta olla tekemässä. Kun kanssakilpailija epäili ennen omaa suoritustaan ottavansa 53%, niin minäpä siihen melkein pääsin tasaisenvarmalla 54,4 prosentilla! Hei hei hyvä suoritus, ja kokonaiscupin palkintosijat, joihin olisi huonollakin normisuorituksella ollut jonkinlaiset mahdollisuudet...


Tästä sitten vaan ilon kautta uutta kohti... Yritän ajatella, että tämä oli vain yksi yksittäinen kerta. Ns. verryttely venyi lähes parin tunnin mittaiseksi, vähemmästäkin kyllästyy? Hyvä puoli sentään on se, että ne radan varsinaiset highlightit (hehe) eli kuutta- kuuttapuolta vetäneet kohdat sentään saavutettiin liikkumisella, josta ajattelin itse, että eipä ole häävi mutta ei vielä täysi katastrofikaan. Jos  "ei häävi" pysyy tuolla tasolla, niin hätäpäivää ei ole. Rikkoja ja epätarkkuutta ei saisi sitten enää kuitenkaan tulla.




Valitettava tosiasia on, että siinä vaiheessa, kun K sammuu, hiipuu ja käpertyy itseensä radalla, ei minulla ole mitään keinoja nostaa sitä sieltä ylös. Normaalisti kotona harjoitellut pohkeelle herkistämiset eivät to-del-la-kaan toimi. Tai toimisivat ehkä jollain kyvykkäämmällä ja kokeneemmalla ratsastajalla, ei minulla. Kadehdin vahvasti niitä ratsastajia, joiden haaste kisaradalla ovat altajuoksevat, ylienergiset hevoset. Sellaisen hallinta tuntuisi nyt omaan makuuni paljon helpommalta. Pääasiallinen tunnetilani on kuitenkin uteliaan kiinnostunut: minulla on ongelma, jonka täytyy olla korjattavissa. Mutta miten? Jos kotona ja verkassa kaikki menisi samalla tavalla pipariksi, olisikin ihan eritasoisen peiliin katsomisen paikka.


Minulla on ihania kavereita, jotka jaksavat tsempata ja lähtivät aika hyvin purkamaan vaihtoehtoja jo heti eilen. Samoin ykkösvalmentaja ilmoitti, että nyt kokeillaan kaikki keinot. Keskiviikkona on taas treenit, ja luvattiin, että minulla ei tule silloin olemaan kivaa ja helppoa.


Hämmentävää kyllä, pystyn rallattelemaan itsekseni sitä "ei tää ole niin haudanvakavaa, muutkin mokaa"... Vaikeuksista puhuminen kummasti puhdistaa omaa korvienväliä. Mutta nyt on taas hyvä hetki koota kaikki vinkit ja ratkaisuehdotukset teiltä muiltakin. Mitä itse tekisitte? Minulla pyörii nyt mielessä idea siitä, että yrittäisin suostutella valmentajan tai jonkun muu riittävän osaavan kokeilemaan, miten K toimii kisatilanteessa lainakuskin kanssa. Jos kaikki menee hyvin, päästään huonosta tottumuksesta ehkä eroon tai saan ainakin vinkkejä, mitä voisin korjata. Jos laamailmiö näkyy myös muilla ratsastajilla, helpottaa se henkisesti vaikka ei varsinaisesti ilahduta.


Tämä tuli tietysti sopivasti juuri hetkeen, jolloin kisakalenteri kummasti tyhjenee juhannuksen ja heinäkuun ajaksi. Onneksi meidän omalle tallille on sentään tulossa rataharjoitukset, jossa ainakin on mahdollista kokeilla taas päivän suorituskuntoa. Muuten vaan yritetään olla ja nauttia kesästä.


Yksi hämmentävän vahva tunne yllätti eilen illalla itsenikin. Jos minulle olisi silloin tarjottu mahdollisuutta vaihtaa toisenlaiseen hevoseen, jolla menestys olisi automaattista, en olisi suostunut. Tämä yksi tietty punainen tamma Tampereelta menee vahvasti kunnian ja menestyksen edelle.



(Eilisen kuvista kiitos SB)