Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Mistä kaikki alkoi?

Blogeissa on kyselty paljon hevosharrastuksen alkuvaiheita. Kannan siis korteni kekoon.



Mutta mistä se siis alkoi? Olen ihmetellyt sitä pitkään itsekin. Tämä on niitä elämän suuria kysymyksiä, joita omalla kohdallani en ole pystynyt koskaan selvittämään. Minä en ole ns. hevosperheestä toisin kuin moni ystäväni. Suvun historiasta löytyy tosin maininta siitä, että isoäidin isällä on ollut 17 hevosta. Eräs varhaisempi esi-isä on saanut kirkonkirjoihin kyseenalaisen kuolinsyyn "sparkat ihjäl af en häst". Nämä kunniakkaat hevosperinteet eivät ole aukotta siirtyneet sukupolvesta toiseen. Äitini on keskittynyt aina lähinnä hevosten ja korkeiden paikkojen pelkäämiseen. Isäni lähin kosketus hevosmaailmaan on ratsuväessä suoritettu asepalvelus - tosin aikana, jolloin hevoset oli jo siirretty Lappeenrannasta Ypäjälle, ja stadin kundit varustettiin siksi enää ainoastaan polkupyörillä. Mikä näin turvallisuusnäkökohdat huomioon ottaen lienee aika fiksu valinta...

Mutta minä? Miten minä tähän päädyin? Kuulemma olen lapsesta asti ollut enemmän kiinnostunut eläimistä kuin vaikka nukkeleikeistä. Minulla oli muovieläimiä, joilla leikin maatilaa, ja pehmoeläimiä, joita raahasin mukana joka paikkaan. Koskahan olen ensimmäisen kerran nähnyt hevosen, ja missä? En muista. Tämän kotieläinpuistossa otetun talutuskuvan perusteella ilmeeni ei ole kovin riemastunut. Olen ehkä neljävuotias. Mutta epäilemättä joskus niihin aikoihin ajatus on ensimmäisiä kertoja syntynyt.


Sen muistan, että aika usein pyöräilimme äidin kanssa erään tallin ohi. Vähitelleen pysähdykset katselemaan tallin aidan taakse alkoivat tulla pidemmiksi ja pidemmiksi. Kentällä oli tyttöjä, poneja ja hevosia. Tarhoissa ja laitumilla oli hevosia. Ja lisää hevosia. Muutaman kerran sain varmaan mennä sisälle talliinkin katselemaan. Jotain siinä oli. Hevosen tuoksu. Nahkavarusteiden tuoksu. Hevosten hörinä ja sametinpehmeä turpa. Selvä järjestys sille, miten asioita tehdään ja kuka niitä saa tehdä. Joku päivä minäkin haluaisin olla kuin nuo isommat tytöt, jotka saivat ihan itse harjata ja hoitaa hevosia. Tarkkailin silmä kovana myös ratsastusta kentällä. Ehkä alle kouluikäisen silmä ei riittänyt hahmottamaan sitä, mitä ratsastajat tekivät, mutta sitä samaa halusin minäkin.

Opin lukemaan jo ennen kouluikää. Vähitellen kirjastosta alkoi kantautua kotiin enemmän ja enemmän hevoskirjoja. Leikin keppihevosella ja ratsastin kuistinkaiteella opetellen pohkeenväistöä ja sulkutaivutusta. Turha kuvitella, että ajattelin niiden olevan mitään muita kuin temppuja, joita kuuluu osata.

Luonnollisesti aloin haluta myös ratsastustunteja, koska kuistinkaide oli vähän puiseva harjoituskaveri eikä sitä voinut paijata. Talli, jossa olimme käyneet katsomassa, ei kuitenkaan tarjonnut mitään lasten tunteja. Sen sijaan jossain vaiheessa tuli tieto, että kaupunkiimme on tulossa Oikea Ratsastuskoulu. Se oli jotain ihan uutta ja ennennäkemätöntä. Ratsastuskoulu oli niin kaukana meiltä kotoa, että sinne ei enää alle kouluikäisen pyöräilykunto riittänyt. Niinpä olin jatkuvasti kinuamassa vanhempiani viemään minua sinne katsomaan. Uusi, valoisa talli oli jotain ihan muuta kuin aiemmin nähty rustiikkisempi navetta. Kenttä näytti uskomattoman suurelta. Hevoset ja ponit olivat erilaisia. Ja tottakai hienoimpia, joita olin koskaan nähnyt. Yksi oli erilainen kuin muut: se oli ratsastuksenopettajan kilpahevonen. Ja sen karsinan lähelle saivat mennäkin vain sen omat hoitajat. Me muut katsoimme kunnioituksen vallassa kauempaa. Parhaita päiviä olivat ne, jolloin joku antoi minun vähän aikaa harjata jotain ponia. Tosin kyllä sain kuulla, että oikeasti vain hoitajata saavat harjata, mutta minä kun olin niin pieni vielä ja vain vierailija, sain sentään kokeilla.

Siellä oli ennen kaikkea Pertti. Kaikkein ihanin poni, jolla kaikki halusivat ratsastaa ja jonka hoitajaksi vain parhaat pääsivät. Poneja oli monia  muitakin, mutta hassua kyllä muistan nimeltä enää Pertin.

Minulle kerrottiin, että alkeiskurssille pääsevät vasta seitsemänvuotiaat. Tämä luultavasti piti oikeastikin paikkaansa. Ja vihdoin se päivä koitti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti