Valmennuksesta ja sen vierestä

Laitoin jonkin aikaa sitten omat valmennusrutiinit uusiksi. Aikaisemman parin ryhmätunnin sijasta käyn nyt kerran viikkoon yksityistunnilla ja kerran viikossa ryhmässä. Syynä tähän oli osittain aikataulusyyt ja osittain kevyt turhautuminen. Tuntui, että jumpsutan pimeät talvi-illat vain kehää kiertäen jonon jatkona ilman ohjausta juuri oikealla hetkellä ja saan toisaalta kommentteja turhasta välillä silloin, kun joudun tietoisesti tekemään omia kuvioita muita eteen tulijoita väistellen.

Eroa on kuin yöllä ja päivällä. Paljon on puhuttu laadukkaan valmennuksen merkityksestä edistykselle, ja olisihan tämä vanha totuus pitänyt muistaa. En vaihtanut tallia enkä edes valmentajaa vaan treenimuotoa. Tuntuu, että viime viikkoina olemme menneet harppauksittain eteenpäin. Tähän on syynä varmasti ennen kaikkea se, että jakamaton huomio mahdollistaa sen, että saan korjauskäskyt juuri ajallaan ja osa opituista huonoista tavoista on varmaan selkeästi vähentynyt. Toisaalta tuntuu, että olemme molemmat selvästi motivoituneempia tähän tyyliin. Opetuksesta on löytynyt ihan uusia tasoja ja olen päässyt tekemään paljon vaativampia ja kiinnostavampia tehtäviä kuin aiemmin. Se positiivinen muutos, joka Kessistä alkoi syksyisen käsittelyn ja satulantoppausten jälkeen, on jatkunut edelleen. Etenkin laukka on kehittynyt huimasti. Yksi päivä naureskelinkin, että jos tämän viikon suurin ongelma on ollut huonompi laukanvaihto ja takaosankäännös toiseen kierrokseen, niin ongelmat ovat kieltämättä aika erilaisia kuin vielä vuosi sitten. Toisena hyvinkin oleellisena tekijänä on perusteellisempi korvien väliin kaivautuminen. Valmentaja on aika hyvin onnistunut pääsemään kiinni sellaisiin tekijöihin, jotka saavat minut hermostumaan tai jännittymään, ja niitäkin on saatu jo paljon työstettyä ja ratkaistua.

Yksi olennainen juttu on, että enää en ajattele, että Kessi on sairas hevonen vaan että se on riittävän terve hevonen, joka voi vielä kehittyä ja parantua. Sain äskettäin kommentteja siltä, että enää ei näytä, että pelkään tai jännitän. Olin vähän hämmästynyt, kun en ole koskaan mieltänyt varsinaisesti pelkääväni hevostani - olen lähinnä pelännyt tunnetta siitä, että satuttaisin "sairasta hevosta". Tämän on ratkaissut ajatusmallin muutos, jonka vähän eri sanoin esitti oma valmentaja ja myös Laura: "yritä enemmän, ja jos se huononee, on siinä korjattavaa vikaa. Yritä enemmän, ja jos se paranee, ei ongelmaa ole." Olen nyt uskaltanut ennen kaikkea yrittää - ja hyvin tuloksin. Nyt jos jokin ei onnistu, en heti epäile, että hevonen on ratkaisevasti hajalla, vaan mietin enemmänkin miten itse voisin kokeilla jotain muuta, joka ehkä toimisi. Mutta se yksi perusongelma on vielä - kontrollissa olemisen tarve. Valmentaja epäili, että se taitaa olla minulla ammatinvalintakysymys. Kun päivisin joudun miettimään asioita, joissa ei voi eikä saa tehdä virheitä, pitäisi oppia ajattelemaan, että kivassa harrastuksessa pitää ja voi tehdä virheitä, että voisi kehittyä! Tässä voi olla vähän *kröhöm* työstämistä.

Aina ei tarvita ihmeellisyyksiä vaan raakaa perustyötä ja tukku tahtoa. Työtä on ilman muuta edessäpäin, mutta tällä hetkellä en näe mitään perustavanlaatuisia ongelmia miksi edistystä ei voisi tapahtua.

Kaikkein vaikeimpia kestokehitysasioita on ollut käsien käyttö ja asento. Olen saanut tiukassa valvonnassa opetella sitä, että ihan oikeasti en alkutunnista käytä kättä juuri ollenkaan vaan annan hevosen itse hakea pyöreälle kaulalle siinä vaiheessa kun se haluaa. Ja samalla saan oikeasti jo ratsastaa pohkeella. Lopputulos on aina käsittämättömän hyvä, mutta kieltämättä muutama epätoivon hetki ehtii aina välillä käydä, kun pelkään jääväni pomppimaan loppupäiväksi Kirkkonummen pisimmän kamelin kyydissä.

Muuttunut treeniohjelma on innostanut myös Kessin, joka on välillä lähestulkoon lentoon lähdössä. Valmentaja oli viime viikolla innostunut harjoittelemaan laukkapiruetin alkeita sen kanssa, jonka seurauksena seuraavan ratsastuskertani alun sai käyttää vain intopiukean, pelkkää koottua laukkaa tarjoilevan hevosen pidättelemiseen. Aika hauskaa! Sekin on tullut todettua, että "isoksi, paksuksi tankkeriksi" Kessi kääntyy, taipuaa ja kokoaa sentään todella hyvin heti kun on siihen valmis.

Voi olla, että jossain vaiheessa tarvitaan jotain muuta, mutta tällä hetkellä olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että perustyöskentely yhden ja saman, meidät hyvin tuntevan valmentajan kanssa on toimivinta. Tiedän, että monet ystävätkin käyvät useilla eri valmentajilla ja välillä olen saattanut jopa tuntea aavistuksenomaisen kateuden pistoksen joidenkin "hienoja" kokemuksia kuunnellessa. Jos oma systeemi toimii, miksi vaihtaa? Pääasia, että on systeemi, jonka perusteella toimitaan.

Totta on myös se, että jos on tyytymätön, on oltava itse valmis tekemään muutoksia. Kukaan muu ei tee niitä puolestasi.

 

Ihania kuvia meistä kävi ottamassa ihana Minna. Ne ansaitsevat kyllä täysin oman postauksensa!