Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

torstai 10. maaliskuuta 2016

Treeniä, treeniä...

Viime kerralla uhkailtu sairasloma loppui ennen kuin alkoikaan, kun silmät kokivat yli yön (hetkellisen) ihmeparantumisen ja sain valmentajalta viestin, että hevosen kunto ei suinkaan estä viikoittaisi treenejämme. Tästä tulikin loppujen lopuksi aktiivinen viikko, koska valvovan silmän alla on tullut käytyä jopa kolmekin kertaa. Harvinaista herkkua - mutta ah niin tarpeellista!

Viime aikoina keskeinen teema on ollut reagointi pohkeeseen. Vakivalmentaja ja toinen, jonka katsottavana kävin, kiinnittävät huomiota aivan samaan asiaan, joskin keinot hieman erosivat toisistaan. Silloin kun pohjetta käytetään, sitä käytetään napakasti. Muun ajan jalan pitää antaa olla. Kaikki kaivaminen, hosuminen ja epäselvät avut ovat kielletty. Teoriassa tämä on aivan päivänselvää ja helppoa. Onni onnettomuudessa on sentään, että sorrun säheltämiseen ilmeisesti lähinnä siinä vaiheessa, kun hitaasti lämpiävää dieselhevostani täytyy vielä vähän herätellä. Mutta yhtä kaikki tässä on selvästi aktiivisin kehityskohteeni tuleville viikoille. Sanoinko viikoille? Kyllä - valmennusjohto oli positiivisesti sitä mieltä, että tämänkaltainen ongelma voitaisiin saada kuntoon lyhyessäkin ajassa, jos ymmärrän kiinnittää siihen joka kerta kunnolla huomiota.

En menisi väittämään, että ratsastaminen tuntuisi joka hetki helpolta, automaattisesta puhumattakaan. On jännä ilmiö, että tällä hetkellä vanhat tutut asiat, jotka ovat tuntuneet itsestäänselvyyksiltä, ovat tuottaneet vaikeuksia. Avot ja sulut ovat olleet pitkään selvä bravuuri, mutta nyt niiden kanssa on saanut todella taistella. Sen sijaan takaosankäännökset, jotka ovat saaneet perinteisesti valmentajan repimään hiuksiaan ja minut melkein itkun partaalle, ovat nyt napsahtaneet kohdilleen. Hämmästyttävää kyllä jopa se aikaisemmin vaikeampi suunta oikeaan kierrokseen onkin nyt se vahvempi! Ennen kaikkea tässä ilahduttaa, että ne tuntuvat Kessillekin vaivattomilta. Muistan vielä hyvin ne kerrat, kun käynnin kokoaminen ja käännösyritykset saivat tammassa aikaan täydellisen raivokohtauksen. Tätä ilmiötä ei enää esiinny ollenkaan.

Toinen keskeinen teema on ollut kokoaminen. Valmentajan sanojen mukaan se ei selvästikään ole Kessille kovin helppoa eikä mieluista, mutta se on duktig flicka ja yrittää parhaansa. Vaikka ensimmäiset kokoamisyritykset leviävät kuin enon eväät, runsas määrä lyhyitä siirtymisiä askellajin sisällä näyttää tekevän tehtävänsä. Joku kerta olisi oikein kiva saada joku videonpätkä omasta ratsastuksesta. En ehdi katsella maneesin peilejä niin paljon, että voisin fiilistellä, miltä mikäkin tuntemus näyttää. Veikkaan, että kokemus olisi varmaan hyödyllinen. Ja joskus muutaman vuoden päästä olisi kiva katsoa sitä videota, jossa saan koko ajan ohjeita, että ajattele pii-aff, pii-aff, yy - lös, yy-lös - ja me Kessin kanssa punnerramme ravia naamat hiessä. (Ennen kuin kukaan älähtää, niin korostettakoot, että ei meillä toki mitään piffejä treenata. Pikkuisen liioitelluilla ohjeilla on ilmeisesti helppo motivoida lahjatonta oppilasta ja mäyräkoiranmallista hevosta...)

Ei kivaa, ei helppoa - mutta todella palkitsevaa! Ja on niin hyödyllistä saada aina suoraa palautetta. Kuulemma osaan istua todella kauniisti, mutta välillä siitä tulee järkyttävän näköistä, kun alan säätämään liikaa. Osaan kyllä tuntea eron, vaikka (onneksi) en pääse sitä itse näkemään. Varsin motivoiva on myös korjauskehotus "osaat paremmin". Pidän niiiiin paljon siitä, että ei ole mahdollisuutta päästä liian helpolla vaan koko ajan vaaditaan kunnon suorittamista!

Kuvasta kiitos Saaralle! (Toppaliivi, tuo maailman mukavin ja epäpukevin asuste...)
Kirjattakoot vielä yksi asia muistiin. Olen aina ajatellut, että ravilisäykset ovat sellainen juttu, minkä Kessi kyllä osaa kun viitsii. Viikko sitten tulimme kuitenkin ylittäneeksi itsemme ihan satakertaisesti - lentämisen ja voiman tunne oli ihan sanoinkuvaamaton. Ehdin jopa nähdä pienen vilauksen peilistä, mistä oli jopa vaikea tunnistaa itseään ja hevostaan. Mitä teimme erilailla? Minä sanoisin, että hevonen oli ainakin kunnolla pohkeen edessä enkä antanut sen kiihdyttää tahtia. Muistaakseni ohje oli myös pitää reidet hieman tiukemmin kiinni. En tosin muista, ehdinkö edes tehdä sitä...

Eilen saattoi muuten olla ensimmäinen kerta ikinä, kun kertaakaan ei huomauttettu, että ohjia voisi lyhentää.

Olisin ihan onneni kukkuloilla, mutta ne silmät... Valitettavasti ne oireilevat edelleen. Viikon sisään on mahtunut todella hyviä päiviä, yksi oikein huono päivä ja vähän kaikenlaista siltä väliltä. Nyt vedetään säännöllistä, aiemmin hyväksi todettua lääkitystä ja toivotaan parasta. Palaan näihin silmäongelmiin vielä erikseen. Muuta jos viimeisen 10 kuukauden aikana sairaanhoitobudjetti on ollut yhden alle kympin arvoisen lääkepaketin suuruinen, on tilanne toki huomattavan valoisa verrattuna esimerkiksi parin vuoden takaisiin huoliin...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti