Inspiraatiota hakemassa

Pari viikkoa sitten tuli käytyä ihan katsojana vähän paremman tason koulukisoissa. Kiva ilma, suhteellisen läheinen sijainti ja liuta kotimaan kärkinimiä ulkomaisella huipputuomarilla täydennettynä - mikä sen parempi tapa viettää vapaapäivää. Se varsinaisesti mieleenpainunut juttu oli kuitenkin kisojen yleisö. Väitän, että koko paikallaoloni aikana en kuullut yhtään kilpailijan tai hevosen asiatonta arvostelua katsomon puolelta. Välillä toki puhuttiin paljonkin kaikenlaista, mutta yleisön kommentit olivat kiinnostuneita, kannustavia ja välillä osaa ottavia. Nähtiin huippusuorituksia ja vähemmän onnistuneita kohtia. Siitä huolimatta selän takana puhumista ei kuulunut. Hämmentävää kyllä, tällä kertaa ei tarvinnut netistäkään lukea, miten sejase oli täysin surkea, hevonen klenkka ja mikähän sekin luulee olevansa. Hyvä, hyvä suomalainen ratsastusyleisö! Kyllä me osaamme olla - lisää tätä, kiitos!

Toisten kelvollisten suoritusten näkeminen on inspiroinut minuakin ja pidemmän kuivan kauden jälkeen sain vähän taas kiinni siitä, miltä ratsastus voi tuntua kun asiat sujuvat. Nyt täytyy tosin olla rehellinen ja sanoa, että kyse ei ole tällä kertaa omasta edistyksestä vaan että se saamarin satula topattiin uudestaan ja nyt se taas (hetken) istuu ja hevonen antaa siis ratsastaa itseään. Iloinen asia kai sinänsä, että hevonen kasvattaa lihasta suhteellisen oikeisiin kohtiin, mutta toppailu runsaan parin kuukauden välein on ihanan kallista. Ja tällä kertaa saatesanoina vielä, että enää tätä penkkiä ei voida nostaa tai levittää. Seuraava toppaus ei sitten mitä ilmeisimmin ole enää toppaus, vaan uuden etsintä. Voi ei, voi ei, voi ei...


Aina on kuitenkin yhtä palkitsevaa nähdä, että pienikin asia voi olla merkittävä. Jos muutaman päivän toppauksen jälkeen saa takaisin kivan hevosen, joka on tyytyväinen oma itsensä, ei vaivannäkö ole mennyt hukkaan. Samalla aiemmat "jumittaa, poikittaa, ei laukkaa hyvin" - havainnot katosivat. Vika ei siis aina ole pelkästään satulan päällä vaan joskus myös siinä itsessään. Kylläpä sitä alkaa kolmen vuoden kokemuksella jo tuntea hevosensa ja osaa etsiä vikaa oikeasta suunnasta. Joskus on vaan parempi katsoa lähelle, ennen kuin aloittaa lääkäri/hieroja/muu hoitaja -rumban, joka olisi voinut olla toinen vaihtoehto.


Tasapainoinen laukka ja kantaa hyvin itsensä, kehui eräs koulutuomarikin meitä Kessiä treeneissä. Olen aika tyytyväinen siihen pisteeseen, mihin vihdoin olemme pääsemässä.