Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

torstai 27. marraskuuta 2014

Muistoja pienestä suuresta hevosesta

Charly ei ollut hevosena suurensuuri - ei kooltaan eikä laadullisesti, mutta persoonana sellainen poikkeusyksilö, joka on jättänyt lähtemättömän jäljen varmasti lähes jokaisen hänet tunteneen mieleen. Toisilla nuo jäljet ovat jopa fyysisiä.
 
Charly ehti olla Suomessa kymmenen vuotta. Tie tänne kävi erään etelä-suomalaisen ammattikauppiaan kuorman mukana Pohjois-Saksasta, epäilemättä jonkinlaisena kuorman täytteenä. Melko nopeasti se päätyi ratsastuskoulu-uralle. Minäkin olen tuntenut Charlyn melkein tuon kymmenen vuotta. Olen kuullut sittemmin, että tullessaan se oli "tosi villi". Tarinat ovat voineet olla kertojan innokasta liioittelua, koska useimmat muistavat tallin laiskanpulskeimman otuksen, jolla oli oma tehtävänsä arkajalkojen ja pientenkin kuskina. Toisaalta ehkä villeystarinat ovat tottakin, koska tiedän omasta kokemuksesta niin hyvin hevosessa asuneet kaksi eri puolta.
 
Charly parka. Tilastohevonen jo passin perusteella. Kenties Schleswig-Holstein olisi voinut vaihtua pelkäksi Holsteiniksi, jos aiempi saksalainen omistaja olisi kirjauttanut sukutiedot kirjoihin ja kansiin. 1990-luvulla kirjaaminen ja paperillisuus ei ollut ihan samoissa kantimissa kuin tänään. Passi on myönnetty vasta noin 6-vuotiaalle hevoselle. Kankussa ollut polttomerkki kertoo jonkun tarinan, joka on jäänyt tuntemattomaksi, vaikka yritin sitä saksan rekisteriviranomaisiltakin selvitellä.
 
Charlyn nöyryytys jatkui myös Suomessa. Tallin hevoset ryhmätunnistettiin vasta kun se tuli pakolliseksi. Inhimillisen virheen vuoksi Hippoksen rekisteriin kirjattiin "suvuton poni". En vaivautunut omistusaikanani korjaamaan virhettä. Mieltä välillä kutkutti ajatus lykätä Charly jonkun poni-ikäisen kanssa poniluokkiin kisaamaan, kun paperit kerta antoivat siihen mahdolllisuuden...
 
Pahin nöyryytys oli luonnollisesti eräs eläinlääkäri, joka tulkitsi passin nimitietoja omalla tavallaan, ja lasku tulikin kotiin nimellä "Charly, lv". En koskaan rohjennut kertoa tätä herralle itselleen...
 
 

 
 
Miksi Charly sitten tuli minulle? Erittäin hyvä kysymys. Jälkikäteen tekisi mieli sanoa, että hetkellinen mielenhäiriö. Mutta kaikella on tarkoituksensa. Charlyn oli aika päästä tuntitöistä pois. Minä olin mieltynyt pieneen tulisieluiseen esteheppaan, joka muuten vaati ratsastajalta työntekoa, mutta esteen nähdessään veti korvat tötterölle ja niin sitä mentiin. Tuolloin ajattelin, että esteratsastus on nimenomaan minun juttuni. Ajattelin myös, että yksityishevosena Charlyn ratsastettavuuden huonommat puolet epäilemättä korjaantuvat. Ja kyllähän kehityn varmasti nopeammin, jos minulla on mahdollisuus ratsastaa joka päivä.
 
 
Meillä oli hetkemme. Esteitä Charly tosiaan rakasti. Touhussa oli hetkittäin vauhtia ja vaaratilanteita, kun vauhti yleensä radan aikana kiihtyi. Tosin halutessaan herralta onnistuivat  lähes vauhdittomatkin hypyt. Parhaimmillaan mamman huomiokykyä testattiin lähtemällä oma-aloitteisesti korvat tötteröllä kohti mitä tahansa esteeksi luokiteltavaa. Yli metrin korkuinen maneesin väliaita oli korkein sillä tavalla ylitetty este - koulusatulassa ja pitkin jalustimin.
 
Parhaimmillaan este-elämä oli ihan parhautta.

 

Tosin mukaan mahtui muutakin. En muista, että Charly olisi koskaan  ylittänyt oikeassa kierroksessa heti kulman jälkeen sijoitettua okseria. Itse kyllä ylitin niitä ilman Charlya useampiakin kertoja.


Mutta tuuppaus sileällä ei ehkä ollut Charlylle Se Juttu... Käsi sydämelle, ystävät: kuinka moni on kuvitellut, että Charlyn ongelmat ovat pelkästään siinä, että se on ollut senhetkisessä elämäntilanteessaan väärin tai huonosti ratsastettu, ja että pieni olosuhdemuutos korjaisi asiat? Veikkaan, että virhearvion tehneitä on ollut aika monta. Charly oli periaatteessa varsin mainio opetusmestari: se ei antanut mitään ilmaiseksi, ja toimiakseen vaati juuri täsmälleen oikeanlaista ratsastusta. Jos istunta, käsi, jalka ja ryhti eivät kaikki olleet juuri oikein, herraa ei huvittanut. Yritin usein markkinoida Charlya kavereidenkin ratsastettavaksi teemalla "Rantakuntoon Charlyn kanssa" - ratsastaja sai nimittäin käyttää koko kroppaansa ja hikeä irtosi todennäköisesti kuin parhaimmallakin aerobictunnilla. Viimeisen vuoden aikana aloin jollain ihme tavalla nauttia uudestaan Charlyn ratsastamisesta, koska palikat alkoivat vihdoin löytyä.

Ehkä tämä oli juuri se suurin Charlyn ongelma. Toimiakseen se vaati osaavan ratsastajan, mutta se ei ollut niin kapasiteetikas, että olisi ollut osaavalle ratsastajalle kiinnostava. Aloittelija, amatööri, tai kuka tahansa jolla oli huono päivä, sai kärsiä ihan vapaasti. Pikkulapsia Charly sen sijaan rakasti. Lasten kanssa kaikki sujui ja silloin ei tarvinnut hetkeäkään pelätä sitä, että se tekisi mitään tyhmyyksiä.


Maastoilu oli Charlyn mielestä sen sijaan kohtuullisen mukavaa. Parhaimmillaan laukkasimme tukat hulmuten pitkin metsiä, talvella vedimme pulkkaa ja kokeilimme suksia ja hiihtäjääkin setähevosen perään.

Mutta sitten oli aina näitä päiviä, jolloin tasaisesta hevosesta kuoriutui esille Se Toinen Puoli. Voi jösses. Kun Charly päätti, että nyt ratsastaja lähtee, niin sieltä kyllä lähdettiin kuin pyssyn suusta. Tästä on epäilemättä peräisin vasta viime vuosina hankittu vahvasti epämiellyttävä olo minkään muunkaan hevosen pukittaessa.


Junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan, mutta Charly selvästikään ei. Lastaus oli suurimmaksi osaksi painajaismaista. Ilmeisesti myös matkustaminen, koska parhaimmillaan Charly hirnui pilli suorana koko kuljetusmatkan. Kisaurahaaveet typistyivätkin suoraan sanottuna enimmäkseen siihen, että matkustaminen oli aina niin tuskaista kaikille osapuolille.



 
 
Charly oli mukavuudenhaluinen ja nautti rennosta oleskelusta, aurinkoisista päivistä ja yhtä lailla kuralammikoissa rypemisestä.  Se oli epäilemättä myös kuvauksellisin tuntemani hevonen, jolla oli lukematon määrä erilaisia ilmeitä ja olomuotoja.
 
 
Charly oli melkoisen terve. Se on kovin harvinaista, kuten sittemmin olen saanut huomata. Tosin Charlya ei koskaan ole tutkittukaan samalla intensiteetillä kuin muita hevosiani. Sen jaloissa oli paljon jäykkyyttä eivätkä liikkeet olleet (sileällä) ratsastettuna kummoiset. Annoin sen rauhassa olla sitä mitä se oli, vanheneva hevonen. 


Charly oli periaatteessa kaikkien kaveri. Aina valmis touhuamaan ja osallistumaan. Minä tyhmä yritin aikani rajoittaa hänen henkilökohtaista vapauttaa loimilla ja muilla turhuudella, kunnes vähitellen opin, että kaikkia hevosia ei ole tarkoitettu puettaviksi.


 

 
  Muutoksia harvemmin näkee päivästä päivään. Vähitellen alkoi kuitenkin olla selvää, että Charly ei ollut enää lähelläkään nuoruutensa päiviä. Charly palasi minulle takaisin kotiin viime syksynä, oltuaan välillä ystäväni luona viettämässä kevyempiä eläkepäiviä. Vaikka kaikkeni yritin, viimeisen vuoden aikana alkoi kadota loppukin liike. Edes lasten ratsastuttaminen ei enää herättänyt samanlaista riemua kuin aiemmin. Syöminen oli vaihtelevaa. Vaikka hampaiden piti muka olla kunnossa, useana päivänä puurosta päätyi suurempi osa rinnuksille kuin suuhun. Charly oli tullut vanhaksi lähes huomaamattani.


Olin aina kuvitellut, että Charly ilkikurisine luonteineen elää tosi vanhaksi. Ja että viimeiset vuotensa se saa elää kotipihassa onnellisena oloneuvoksena, jota ei enää kahlita säännöin ja typerin määräyksin. Sitä korttia ei ollut mahdollista käyttää nyt. Lähtisinkö tutkimaan, pelastamaan ja korjaamaan asioita, joille tuskin voisi tehdä mitään? Vastauksen näki jo silmistä, joista oli sammunut vanha tuli.

Viimeisenä iltana päästin Charlyn juoksemaan vapaana kentälle. Jalat eivät enää yltäneet edes siihen lennokkaaseen menoon, jota sain ihailla vielä keväällä. Juoksun jälkeen kovasti puuskutti ja tuhisutti. Söimme herkkuja, harjasimme ja laitoimme herran kauniiksi ja hienoksi. Charly meni välittömästi piehtaroimaan kakkojensa päälle.  Hän nuoli käteni ja kasvoni, mutta totesi sitten tuttuun tapaansa, että ihmiset on nyt nähty. Se vietti aina suuren osan päivästään jossain omassa kuplassaan, johon millään tai kenelläkään muulla ei ollut asiaa.

Charly ei tehnyt minusta suurta ratsastajaa tai edes kelvollista esteratsastajaa, josta haaveilin. Sen sijaan se teki minusta hevosenomistajan. Olen edelleen samalla tiellä, vaikka kaikki yhteiset hetkemme eivät olleet niin onnistuneita. Charly opetti minulle niin paljon. Myös elämästä ja itsestäni.

 Hei, hei Charly.
 
Minna kirjoitti myös ihanan kirjoituksen Charlyn muistolle. Käykää lukemassa.

26 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus arvokkaasta ystävästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvokas ystävä on nimenomaan ollut aina enemmän ystävä, perheenjäsen ja lemmikkieläin kuin vakavastiotettava ratsuhevonen...

      Poista
  2. Ihana muistokirjoitus, sai hymyillä ja räpytellä kyyneliä samaan aikaan :)

    VastaaPoista
  3. Ihana kirjoitus, tsemppiä Sanna!

    VastaaPoista
  4. Voi sniiif, mä en tiedä mikä siinä on, mutta oon aina ollut jotenkin heikkona tuohon Charlyyn, ihan näiden kirjoitusten perusteella. Niin mainio tapaus ja jotenkin niin inhimillinen. Kyyneleet silmissä, hymy huulilla luin tätä, todella hieno kirjoitus Charlyn muistolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin, myös minulla muistelu on ollut naurua ja itkua vuorotellen. Charly oli maailman omalaatuisin pieni otus.

      Poista
  5. Kiva kirjoitus. Tulee myos mieleen eka hevoseni joka oli estehevonen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, estehevonen on aina eri hevonen :D

      Poista
  6. Vaikken Charlyyn ikinä niin hyvin ehtinyt tutustua, teki Charly minuun silti lähtemättömän vaikutuksen lyhessäkin ajassa. En tule tuota hevosta koskaan unohtamaan. Ratsastaessa olin välillä naama punainen raivosta tai yrittämisestä ja oikeastaan aina läpimärkä hiestä. Silti Charlya halusi aina rapsuttaa vähän enemmän kuin muita ja antaa muutama porkkanan extraa. Se osasi olla sekä mitä raivostuttavin että mitä suloisin. Ja vaikka moni sitä hitaaksi kuvaileekin, niin mielestäni Charly osasi olla ajatuksenjuoksultaan todella nopea, varsinkin lukemaan ihmisiä ja tilanteita.

    Kiitos Sanna että sain tilaisuuden tutustua Charlyyn!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Jenni kauniista sanoista ja ihanaa, että olit Charlyn elämässä! Osasit hyvin pukea sanoiksi tuntemukset, jotka minä ja varmaan moni muukin on valmis allekirjoittamaan...

      Poista
  7. Kauniisti ja mukavasti kirjoitettu persoonallisesta ystävästä. <3

    VastaaPoista
  8. <3 Minustakaan ei tullut ratsastajaa Tintin kanssa, mutta tuli hevosenomistaja.

    Aika lailla täydellisesti kiteytettyjä ajatuksia. Kiitos. Taivaslaitumilla on varmasti hyvä olla.

    VastaaPoista
  9. Ihanasti kirjoitettu, suuri persoona.

    VastaaPoista
  10. Voi miten surullisia uutisia tästä(kin) blogista :( otan osaa, mutta myös onnittelen siitä, että sait omistaa noin persoonallisen hevosen! Kiitos kun jaoit Charlyn mielenkiintoisen historian. Tunnistan monia tuttuja ajatuksia. Ja uskon, että jokainen elämämme Hevonen tulee elämäämme syystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset! Kaikella on tosiaan tarkoituksensa.

      Dariusz-kuulumisia olisi myös mukava kuulla, toivottavasti teillä on kaikki kunnossa?

      Poista
    2. Kiitos kysymästä, unkarilainen sydäntenmurskaajani sen kuin porskuttaa! Valmentaudutaan aktiivisesti koulussa ja huvin vuoksi hypätäänkin. Taitavampi kuski täräytti alue HeB:ssa 65 % ja paria pinnaa vaille rusetin, esteet ylittyy 110:ssa. Poika on komea, tyytyväinen ja hyvinvoiva, tosin juuri avattiin Suomessa vietetyn ajan (2 v 2 kk) sairaslomatili, kun Dariusz yski muutaman päivän. Onnekas olen!

      Poista