Loppuun asti oma itsensä

Tänään tulee vuosi täyteen ilman Setä C:tä. Omalla tavallaan jopa ihan asiallinenkin vuosi. Kun hevosen ja omistajan välillä vallitsee hyvin omintakeinen viha-rakkaus-whatever -suhde, on kaipaus ja ikäväkin normaalista poikkeavaa.

 

Ensimmäistä kertaa olin tilanteessa, jossa pääsin varautumaan hevosen lähtöön etukäteen. Jäähyväisten piti mennä ns. pitkän kaavan mukaan. Edelliselle viikonlopulle oli varattu aikaa kunnon valokuvaussessiolle. Maailman kauneimmasta hevosesta oli tottakai tarkoitus saada viimeiset kuvat ns. viimeisen päälle. Emännällä oli parit erilaiset vaihtovaatteet ja meikit naamassa. Taustoja ja ideoita oli mietitty. Kuvaushetkeksi yritettiin valikoida viikon sateettomimmat tunnit.

 

Aloitettiin noutamalla hevonen tarhasta. Tarkoitus oli ensin pestä ja puunata, sitten vasta kuvata oikeasti. Vähän kuitenkin harjoiteltiin jo kuratassua tarhasta haettaessa.

 

 

Harjoitusposeerauksia, joissa ihminen hieman pidättelee itkua.

 

 

Huippumalli alkoi kyllästyä harjoitteluun.

 

Ja sitten alkoi mennä käpy poikittain nenään vähän isommin.

 Tähän se poseeraus sitten loppui. Nykäisy, kiihdytys...

 

Pieru, pukki, toinen.

Huippumalli oli yhtäkkiä kadonnut naruitta horisonttiin.

Taluttaja oli lähes ojassa paniikkilukollinen naru kädessä. Kuvaaja toisessa ojassa. Nauroi niin, että melkein laski alleen.

Loppuun asti uskollinen omalle tyylilleen tai tyylittömyydelleen. Ei siinä sitten enää paljon jäähyväiskuvia otettu.

Mutta sitä viimeistä videonpätkää hänestä en vieläkään voi itkemättä katsoa, saati sitten julkaista.