Kuraa, kuraa ja vielä vähän lisää kuraa

Lauantaina tuli Etelä-Suomessa kerralla alas koko syyskuun tyypillinen sademäärä. Jokohan sopisi toivoa, että se myös jäi tähän? Tallille tullessa odotti kuitenkin mukava näky, kun kätevä tätihevonen oli todennut, että kuivaa kaikkein parhaiten kierittelemällä puruissa. Olihan sitä. Sentin kerros korvista hännän tyveen. Oi ihanuutta!

"Mitään en oo sotkenut. Mutta ruokaa voisin ottaa lisää."

Lauantaikurjuuden maksimoi vielä ratsastamisen haasteet. Tai ei siis itse ratsastuksen, vaan tallipihassa liikkumisen. Maneesin oven eteen muodostui lammikko, jonka syvyydeksi aikaisempi kokeilija mittasi käytännön menetelmällä "yli nilkan". Minua edeltänyt ratsukko oli päättänyt ratsautua jo tallinovella ja päästä maneesiin kuivin jaloin. Sielläpä sitten valokatkaisijaan osuminen osoittautui kuulemma seuraavaksi haasteeksi. Minä päädyin yhdistelmään chapsit nilkkapituisten kumisaappaiden päälle - ja sitten loikkasin ja toivoin, että ratsu rohkea seuraa.
Meidän tallilla sentään on oikeasti hyvä kenttä ja muutkin kulkureitit, mutta syksyn kurakelit ovat silti oma haasteensa. Kenttä imaisee vedet läpi sen verran hyvin, että lauantainakin suurin lätäkkö oli jo kadonnut maneesissa olon aikana. Mutta se kaikki muukin tallilla puuhailu: tarhojen siivous, yleinen kulkeminen ja tavaroiden kuskaaminen kaikki rasittaa kenkiä. On ihan selvää, että moneen hommaan tarvitaan välttämättä ihan pelkästään kumpparit, mutta jotenkin sitä toivoisi, että myös ratsastamaan pystyisi jollain jalkineilla, joilla olisi sekä hyvä ratsastaa että niitä ei tarvitsisi varoa samoin kuin hyviä nahkasaappaita. Vai onko turvauduttava vain perinteiseen ratkaisuun antaa saappaiden uida, ja todeta, että niiden elinkaari on sitten muutamaa sadekautta lyhyempi?
Kumpparit+chapsit -yhdistelmä oli hämmentävän toimiva, mutta ei ilmeisesti kovin edustuskelpoinen...