Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

tiistai 15. marraskuuta 2011

Hölmö rakkaus, ylpeä sydän

Fakta, jota ette tienneet minusta 2: En harrasta juoksua. Enkä aio harrastaa.

Toisena opiskeluvuotena minut saatiin houkuteltua mukaan opiskelijoiden juoksutapahtumaan ainejärjestön joukkueeseen. Tarkoitus oli kuntoilla leikkimielisesti,  joten suostuin mukaan - en ollut juoksija, mutta muuten hyvässä kunnossa, kun harrastin yhtä sun toista liikuntalajia päivittäin. Joukkueemme jäi kuitenkin loppumetreillä yhtä osallistujaa vaille, joten joukkuelainen Neiti P hankki ulkopuolisen täydennyksen toisesta yliopistosta. Tämän tyypin piti olla kovakin kilpaurheilija ja hän voisi valmentaa ja sparrata meitä kisaa varten.

Paikalle pärähti tiukasti treenannut markuspöyhösklooni raybanit päässä ja sävysävyyn olevissa ammattilaisten juoksutrikoissa. "Valmentajan" naama kalpeni, kun hän näki meidät valmennettavat: löysää t-paitaa, linttaan astuttuja lenkkareita, opiskelijahaalareita, farkkuja ja jollain ehkä kisaeväätkin vielä repussa. Nopeasti tuli selväksi, että valmentaja oli tullut kilpailemaan ja voittamaan. Saimme verenmaun suuhun nostavan ohjatun alkujumpan, ja sitten oli aika ensimmäisen juoksijan asettua lähtöviivalle.

En muista, pääsinkö itse koskaan omaan juoksuosuuteeni asti. Homma levisi käsiin jo ensimmäisillä osuuksilla, kun lainkuuliainen Neiti P pysähtyi liikennevaloihin odottamaan vuoroaan. Valmentaja räjähti: näin ei tehdä kilpaurheilussa. Neiti P, jolla on myös ns. sana hallussa, vastasi samalla mitalla. Seuranneesta välienselvittelystä olisimme voineet saada äänekkäimmän joukkueen palkinnon. Sen verran huono maku kokemuksesta jäi, että vannoin etten ikinä enää harrasta juoksua. Se päätös on pitänyt. Ilmoitin myös, että "valmentajan" kanssa en tulevaisuudessa aio olla tekemisissä, vaikka kuinka kaverin kaveri olisikin.

Niin, että tuossahan se sohvalla makaa yksi Hesari ja kaksi kollikissaa mahan päällä. Valmentaja. Herra Ekonoomi. Noin vuosikymmen taisi mennä välissä, ennen kuin häneen uudestaan törmäsin. Ja sen verran oli ulkoista ja sisäistä muutosta tapahtunut, että juoksuepisodi koko kauheudessaan muistui mieleeni vasta liian myöhäisessä vaiheessa, anopin leikekirjakokoelmaan tutustuessa.

Ja mitä tällä nyt on hevosten kanssa tekemistä?

Olen tainnut ohimennen mainita, että nyt syksyllä olen pyrkinyt hyödyntämään kaikki mahdolliset tilaisuudet ratsastaa myös muita hevosia kuin Charlya. Charly-kulta kun on monessa suhteessa saavuttanut oman osaamistasonsa maksimin, vaikka välillä osaakin yllättää positiivisesti. Oman ratsastukseni kannalta on silti hyödyllistä kokeilla muitakin, osaavampia yksilöitä.

Syyskuun lopulla tallille tuli Maailman Kaunein Hevonen. Suuret nappisilmät, maailman tuuhein harja ja epäilemättä universumin kiltein ja ihmisestä kiinnostunein luonne. Ja minä (minä!!!) pääsisin myös tämän hurmurin selkään. Arki tuli kuitenkin suhteeseemme varsin nopeasti. Vaikka Maailman Kauneimman Hevosen terveyttä hoidettiin monin tavoin - kavioita vuoltiin, kenkiä uusittiin, hampaita raspattiin - tuntui selvästi, että kaikki ei ole kunnossa. Tunsin itseni alkeiskurssilaiseksi: Maailman Kaunein Hevonen oli herkkä ja ihana, mutta vastasi apuihin aina kaikkea muuta kuin toivotulla tavalla. Sain jossain vaiheessa jo kommentin, että jos haluan lisää ratsastuksellisesti yhtä palkitsevaa ratsastusta, niin kyllä talosta löytyy myös pihatollinen varsoja, jotka eivät ole tottuneet vielä ratsastajan apuihin. Paitsi että ne eivät ehkä ole yhtä kilttejä...

Maailman Kaunein Hevonen lähti. Sen tilalle tuli ruunikko perushevonen. Olin tavannut perushevosen kerran aiemminkin, jolloin lähinnä nyrpistelin nenääni: tavallinen, tylsä ja vähän tahmea eläin. Ruskea, tavallinen ja vähän ruma. Ja tuossa se sitten seisoi pihassa, ja sillä pitäisi myös alkaa ratsastaa. Hevosen omistaja esitteli sitä ratsain. Ruuna työnsi hampaansa ulos ja esitteli ikeniään. Minä tuijotin järkyttyneenä: sehän näyttää ihan ilmielävältä... tuota... ulkomaankauppaministeriltä!!!!

Niin, että tuossahan se tallissa seisoo edelleen ja pureskelee heinää. Perushevonen, joka lähemmän tutustumisen jälkeen ei olekaan mikään perus, vaan osaava, ihana, kiltti ja kaunis. Hieno opetusmestari ja täydellinen herrasmies. Miten koskaan sanoinkaan sitä vähän rumaksi? Koska myös tällä ihanuudella siis ratsastetaan tässä blogissa tulevaisuudessa (kiitos Charlyn ihanan vuokraajan, joka mahdollistaa tämän ajallisesti ja taloudellisesti!), esitellään nyt siis virallisesti herra Leon. Tervetuloa tiimiin!

Sielukas katse.
Allekirjoittaneen kyvystä valintojen tekemiseen ja "oikeiden" asioiden tunnistamiseen ei kannattane sanoa mitään.

4 kommenttia:

  1. "Ruuna työnsi hampaansa ulos ja esitteli ikeniään. Minä tuijotin järkyttyneenä: sehän näyttää ihan ilmielävältä... tuota... ulkoasiainministeriltä!!!!"

    Heh hee...Stubb on muuten nykyään ulkomaankauppa- ja eurooppaministeri kuten varmaan tiesitkin. Pakko halkoa hiuksia...

    VastaaPoista
  2. Ähh... kiitos! Saa halkoa hiuksia - ja jouhia:) Sen siitä saa kun on liian nopea liikkeissään. Korjasin. Ja hevosparka on tosiaan useammankin mielestä kuin ilmielävä A. Stubb. Toivottavasti ainoastaan seuraavaan raspaukseen asti!

    VastaaPoista
  3. Oi, hän on suloinen!

    Sun ElämänMiehillä tuntuu olevan vähän erikoinen strategia tuossa sydämen valtaamisessa ;)

    VastaaPoista
  4. Ha-haa! Vannomatta aina paras.

    Pakko kertoa, että minun ei pitänyt koskaan hankkia hevosta, ja juuri tänään tallilla hevosten ostopäätöksistä puhuttaessa totesin, etten oikeasti koskaan ole päässyt valitsemaan itselleni hevosta. Minusta tuli hevosenomistaja olosuhteiden pakosta, kun vuokraaminen ei enää onnistunut. Tosin olin monta kertaa sanonut, että "tässä elämäntilanteessa vain hullu hankkii hevosen." Ja samalla viikolla ne sitten tulivat: hevoskauppakirjat ja raskaustesti.

    VastaaPoista