Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Hiljainen hetki

Kun muutin runsas vuosi sitten Charlyn kanssa Kirkkonummelle, oli vanhan kotitallin jättäminen vaikeaa. Tuttu ratsastuskoulu, johon juurruin aloitettuani uudestaan ratsastuksen tuntui edelleen omalta paikalta, melkein kuin toiselta kodilta. Osuin aikanaan paikalle ihan hakuammuntana muutamaa muuta paikkaa testattuani. Ja jäin. Vuosiksi. Näin tallin kasvun lämminhenkisestä pikkutallista suureksi pääkaupunkiseudun ratsastuskouluksi. Mutakenttä ja vesisade vaihtuivat suureen valoisaan maneesiin. Hevosia tuli lisää, opettajia tuli lisää, ratsastajia tuli lisää. Yksi asia säilyi: tallin henki.

Olen nähnyt monia eri talleja eri puolella Suomea ja tiedän, että on varsin harvinaislaatuista löytää paikka, jossa vilpittömästi kannustetaan toisiaan, puhalletaan yhteen hiileen ja halutaan yhdessä samoja tavoitteita. Sen lisäksi että kehityimme ratsastajina, keksimme yhteistä toimintaa, perustimme seuran, järjestimme kaikenlaista ja koimme olevamme "omassa paikassamme". Talliyhteisön joukosta löytyi läheisiä ystäviä.

Elämää muuttavat käänteet pitäisi varmaan muistaa, mutta minulla on vain sirpaleisia mielikuvia ensimmäisistä ratsastustunneista siellä. Meitä oli muutama alkeita kertaava aikuinen ja äitinsä seurana oleva pikkutyttö, jota pelotti ja itketti. Yksi miesratsastaja, pari pientä naista jotka halusivat ratsastaa poneilla. Kentän laidalla vuoroaan odotti seuraava, osaavien ryhmä. Yhdellä tytöllä oli keltainen t-paita.

Opin vähitellen, että Erikin selässä ei voi avata vesipulloa. Maalasimme talkoilla varsin psykedeelisiä esteitä (rautakaupan alelaarista halvalla ostetun maalin nimi oli Barbie Girl). Ryhmämme miesratsastajan vaimo päätti puolestani, että myös meillä "vähemmän ratsastaneilla" pitää olla esteryhmä: "jos sinä lähdet mukaan, sitten nuo muutkin uskaltavat." Vaikka itse emme vanhenneet, näimme juniorisukupolvien kasvavan. Alkeiskurssimme itkevä pikkutyttö kisaa kansainvälisillä kentillä esteitä. Aroista lapsukaisista kasvoi reippaita hevostyttöjä ja joskus kesän jälkeen niitä aiemmin reippaimpina pidettyjä ei enää näkynytkään. Aina joku kasvoi viistoista senttiä kesässä.

Maastossa oli huikea tunne, kun hallitsematon laukkapyrähdys päättyikin onnellisesti ratsastajan napakkuuden voittaessa hevosen. Tuntien jälkeen mentiin lammelle uimaan ja poimittiin mustikoita metsästä. Yhden kanssa jaettiin vuosia sama kyyti tunnille, toisen kanssa päädyttiin ratsastamaan maailmalle. Käytiin Finnderbyt, HIHSit ja sukupuolineutraalit heppatyttökaljat. Uudet opettajat saivat välillä pakan sekaisin, mutta suunta oli aina ylöspäin. Irina, Minna, Anne, Mariia... Kerran ratsastettiin ulkokentällä myrskyssä tuulen, sateen ja lentävien tavaroiden keskellä. Joskus tuntia tuli sekoittamaan rinteestä kentälle ryntäävä peura. Ekoihin estekisoihin minulle määrättiin vastoin toiveitani tallin laiskin valkoinen poni, joka lähtikin kentälle päästessään kiitämään kuin nato-ohjus. Talvella sähkökatko pimensi koko kaupunginosan ja istuessamme pimeässä maneesissa hevosten selässä Minna hätäpäissään ehdotti, että jos lähtisi hakemaan kotoa jotain jalkalamppua avuksi. Katrin, Anun, Petterin ja minun monivuotinen esteryhmä, jossa taistelimme, kuka saa tällä kertaa olla Numero Uno. Välillä naurettiin ja analysoitiin melkein enemmän kuin hypättiin.

Ne kaikki hetket: ihmiset, eläimet, ystävät. Tärkeä osa elämääni.

Osittain menetin sen vuosi sitten kun lähdin, ja se oli haikeaa. Nyt menetin sen uudestaan. Vanhaa kotitallia ei kohta enää ole.

2 kommenttia: