Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

torstai 11. huhtikuuta 2013

Ajatuksia viikon varrelta

Kaikki on niin kovin sekavaa.

Kävellä ensimmäistä kertaa talliin, jossa tiedän sinun aina nostavan pääsi kun kuulet minun tulevan. Katsot minuun isoilla koiranpennun silmillä ja nenä nuuskuttaa. Mutta et tänään. Et enää. Miten tyhjä tila voikaan tuntua niin täydeltä?

Menevätkö hevoset ja ihmiset kuoleman jälkeen samaan paikkaan? Sinulla on siellä ehkä vielä pitkä aika odottaa minua. Toivottavasti ukki ja mummi pitävät sinusta siellä huolta minun puolestani.

Kukaan ei voi olla samanlainen, mutta joku hevonen voi ehkä joskus olla eri tavalla hyvä.

Minä en kiinny jokaiseen vastaantulevaan hevoseen, mutta yhteys Leoon on ollut pelottavan läheinen. Voiko sellaista saada takaisin?

"Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa. On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista.
Olit hevoseni silloin.
Olet hevoseni nyt."

On uskomatonta, miten paljon ihmisten muistaminen ja välittäminen koskettaa. Olen niin kiitollinen teille kaikille <3

Minulla on uskomaton, upea, rakas valmentaja, joka ymmärsi heti mitä tarvitsen. Tunti raskasta vääntöä vieraalla hevosella helpotti pelottavan paljon. On toisia, erilaisia hevosia. Elämä jatkuu.

No horse, no cry.

En minä nyt pääsekään seuran kisoihin Leon kanssa saamaan vaaleanpunaista clear round -ruusuketta. Leo olisi pitänyt siitä niin paljon.

Olenko huono ihminen, jos ihan joka hetki ei tunnukaan maailmanlopulta?

Hesarissa on kamalat sarjakuvat. Miten monta kertaa liikaa olenkaan sanonut Leoa rumaksi ja isohampaiseksi, vaikka se oli omalla tavallaan maailman kaunein ja ainutlaatuisin. Itku tuli aamulla eikä se ole vieläkään loppunut.

Me emme ehtineet saada yhtä ainutta yhteistä ruusuketta. Me emme ehtineet sinne maastoesteharjoituksiin, joita yritin ennen sairastumista suunnitella. Me emme pääsekään ensi kesänä uimaan.

Viimeisellä ratsastuksella Leolla ei ollutkaan kiire talliin syömään, vaan se olisi halunnut kierrellä pihaa loputtomiin, vaikka normaalisti karsinaan paineltaisiin vaikka ratsastaja selässä. Oliko se merkki?

En jakanut tyhmää kiertoviestiä Facebookissa, vaikka jakamatta jättämisestä luvattiin elämän huonontuvan joka päivä sen jälkeen. Olisi varmaan pitänyt.

Eteisen lattialla odottavat upouudet, viikon vanhat kuljetussuojat, joita en ehtinyt edes sovittaa. Kesäksi hankittu hikiloimi on nyt turha. Upouusi riimu jäi sairaalaan.

En pese loimipyykkiäkään ikinä. Se tuoksuu sille ainoalle hevoselle.

Tuuli tuule sinne, missä muruseni on...

Jos olisin ymmärtänyt, olisin halunnut kourallisen "Barbie-hevosen harjaa" ja häntää muistoksi.

Onneksi kukaan ei ole sanonut mitään kliseisen mautonta vihreämmillä niityillä laukkaamisesta. Leo ei pitäisi siitä yhtään.

"Et sinä hevosetta ja ratsastamatta voi olla" sanoo moni. Ovat varmasti oikeassa.



Kiitos joka hetkestä.

17 kommenttia:

  1. Itku tuli :( Voimia ja jaksamista sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anu! Itku tulee minullakin, joka päivä.

      Poista
  2. Itku täälläkim, surullista. Sinun blogisi on ollut yksi ensimmäisiä mitä olen alkanut lukemaan, ja jollain tapaa olen usein samaistunut kertomuksiisi. Voimia, elämä ei aina tunnu olevan reilu.

    -bee

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Aina ei tosiaan mene suunnitelmien ja toiveiden mukaan. Mukava kuulla, että kirjoituksistani on jo pidempään ollut iloa. Kyllä täälläkin vielä iloisiin asioihin palataan.

      Poista
  3. Voi Sanna :( Kyllä niin pahalta tuntuu sun ja Leon puolesta. Maailma ei ole reilu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole reilu, ei. Tiedän kuitenkin, että kaikkeni olin tehnyt, eikä mikään yksittäinen asia olisi voinut enää lopputulosta muuttaa.

      Poista
  4. Haluaisin sanoa niin paljon mutta oikeita sanoja on vaikea löytää, ehkä siksi ettei niitä ole. Tuttuja ajatuksia sinulla on, samanlaisia juttuja ja tunteita kävin läpi kun menetin oman ponini. Hyvä että olet pystynyt palaamaan näin pian takaisin tallille. Osa ei pysty siihen enää koskaan, kynnys nousee helposti liian korkeaksi.

    Vaikka on vaikea hyväksyä sitä ettei kukaan hevonen koskaan tule olemaan samanlainen kuin se oma oli, niin minuakin auttoi se että nousin taas hevosen selkään. Vaikka se tuntui toisaalta pahalta, niin silti se tuntui myös tutulta ja oikealta.

    Voimia suruun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Noora! Tuntuu, että siitäkään ei ole kauan, kun seurasin sinun tunnelmiasi samoissa merkeissä. Helpottavaa tietää, että yli ja eteenpäin voi päästä. Minun kohdallani ei valitettavasti taida löytyä Leo junioria...

      Poista
    2. Vielä löytyy joku toinen sinulle sopiva kun sen aika on. Vaikka minulla onkin Goldyn tytär, eivät ne niin sukulaisilta tunnu. Kovin ovat erilaisia persoonia ja yksilöitä, niinkuin tietty kaikki hevoset.

      Poista
  5. Kovasti voimia ja kaikkea hyvää sinne.
    Itse olen koittanut viime syksyisen menetyksen jälkeen kovasti ajatella kaikkea sitä aikaa, jonka sain hevosen kanssa enkä sitä, mikä jäi uupumaan.
    Ja puoli vuotta tapahtuneen jälkeen pesin vihdoin housut, jotka olivat täynnä kullan karvoja.
    Nyt on ehkä noussut pienen pieni itsekäs toive, että ehkä vielä joskus tulisi samanlainen olo jonkun toisen hevosen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alice, niin viisaita ajatuksia! Jotain muistoja tulen säilyttämään sellaisina kuin ne ovat. Ja aika näyttää, löytyykö vastaavia tuntemuksia herättävää hevosta.

      Poista
  6. Todella kurjia uutisia! Olen seurannut taivaltanne pitkään. Voimia ja toivon, että sitten kun jaksat kerrot tarkemmin mitä tapahtui. Kaikki kun tuntui blogisi perusteella olevan menossa parempaan suuntaa. Jaksamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tilanne tosiaan yllätti täysin. Varmasti kerron tapahtumien kulusta, ehkä jo piankin.

      Poista
  7. Melkein itku tulee lukiessa ja pystyn erittäin hyvin samaistumaan tuntemuksiin. :( Kaikkein riipaisevimpia itsestäni on juuri ne toteuttamatta jääneet suunnitelmat ja haaveet.

    Ja vaikkei samanlaista tule, eikä tarvitsekaan tulla, niin itse hommasin pikimmiten uuden ystävän. Se piti kiinni niissä tutuissa ympyröissä ja antoi muuta ajateltavaa. Ja kovin rakas on siitäkin nyt vajaa vuodessa tullut, mutta menettämisen pelko; se on valtava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Elina. Suurin ongelma on juuri tyhjyys, varsinkin iltaisin. Kummasti helpottaa jo pelkkä tallille meneminenkin ja uuden ystävän etsiminen on pakko käynnistää, kun se voi viedä aikaa ties kuinka pitkään.

      Poista
  8. Suuret osanottoni! Meilläkin on jouduttu tekemään vaikeita ratkaisuja :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ella, osanottoni myös sinulle luopumisesta, vaikka se erilainen olikin! Toivottavasti uusi tamma nyt täyttää jääneen aukon.

      Poista