Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Viimeinen.

Mitä sellaiset ihmiset tekevät iltaisin, joilla ei ole hevosta? Aika on pitkä ja tunnit tyhjiä, kun on tottunut tarkasti ohjelmoituun päivä- ja viikkorytmiin. Jos tallivapaa päivä hevosellisessa elämässä tuntuu luksukselta, nyt on jäljellä enää musta aukko. On kai aika katsoa taaksepäin - ja eteenpäin.

Viime viikon sunnuntai ei ollut ihan paras päivä. Aamulla soitti äiti, että lähdenkö apukäsiksi sairaalaan: eteisen mattoon liukastunut isäni oli epäilemättä katkonut ja murtanut luitaan ja oli kuulemma täysin liikuntakyvytön. Sydän pomppasi kurkkuun. Seuraavien tuntien aikana onneksi selvisi, että tilanne oli huomattavasti vaarattomampi kuin ensimmäinen arvio. Olin yhtä kaikki melkoisen rasittunut, kun raahauduin kotiin iltapäivästä. Ja juuri kotiin päästyäni soi puhelin. Täyttä vauhtia tallille, hevoselle nappia naamaan ja kävelyttämään. Leo läähätti ja oli kipuinen. Ne tutut rotweilermaiset kuopat sen silmien yläpuolella olivat todella syvät, ja ilmaisivat kipua ja huolta. Hän käveli kiltisti, seurasi minua kuin ennenkin, mutta sydän ei ollut mukana. Aiempiin ähkyoireiluihin verrattuna helpotusta ei alkanut näkyä. Kun yritimme käydä välillä tallissa, ruoka ei maistunut ja heti selkäni kääntäessäni löysin hevoseni lattialta istualtaan. Jatkoimme kävelyä, soitin Viikkiin ja kesken puhelun komensin kaksi kertaa istuvan hevosen ylös. Poikkeuksellisen kevään rajuin lumimyräkkä oli meneillään, kun lähdin ajamaan Leon kanssa Viikkiin.

Kuten ennenkin, hevonen piristyi kuljetuksen aikana ja näytti tutkittaessa lähes omalta itseltään. Suolessa todettiin jonkinlainen ummetus, mutta ultraus ei paljastanut suuria huolen aiheita. Lääkäriä huvitti, kun hevonen paineli nenä-mahaletkuissaan varmajalkaisena suoraan tutulle ähkypotilaiden käytävälle. Yöksi siis tarkkailuun, aamulla tai päivällä kotiutus. Jos soittoa ei kuulu, kaikki menee hyvin.

Herätyskello olisi soinut klo 6. Puhelin soi 5.45. Leon tila oli muuttunut yöllä huonommaksi, ja sille oli annettu nyt vahvempi lääkitys. Kun olin vajaan tunnin sisään sairaalassa, oli hevoseni levoton, hikoileva ja selvästi kipeä. Samanlainen kuin marraskuussa ennen leikkausta. Lisää verikokeita, lisää lääkkeitä. Tässä vaiheessa keskusteltiin jo jatkosta. Jos hevonen ei vastaa hoitoon, on edessä uusi leikkaus. Tai.

Ummetusta, umpisuolessa nestettä, kaasua, kiertynyttä suolta. Lopullinen totuus selviää vasta ruumiinavaustuloksista viikkojen päästä. Olisiko niin, että elimistö vain petti?

Uusintaleikkauksen paranemisennusteen sanottiin olevan selkeästi huonompi. Olin jo aiemmin miettinyt, että Leoa ei leikata uudelleen - prosessin nähneenä voin sanoa sekä ensimmäisten toipumispäivien että myöhemmän kuntoutuksen olevan rankkaa, ja siihen en toista kertaa vanhenevaa hevosta enää alistaisi. Koskaan en kuitenkaan kuvitellut, että tilanne tulisi eteen näin äkkiä. Uskoin jatkoaikamme jatkuvan ainakin ensi talven ähkykauteen asti, ellei pidemmälle.

Kaikki tapahtuu aina huonoimpana mahdollisena päivänä. Lopulliset ratkaisut jouduin tekemään toisella paikkakunnalla, kokoushuoneessa vieraiden ihmisten keskellä. Ilmeet peruslukemilla, näyttäen ulospäin asialliselta ja professionaalilta. Hevosesi tärisee eikä enää reagoi mihinkään. Haluatko silti odottaa, haluatko tulla katsomaan. Olisinko voinut tehdä toisin? Onneksi sain aamulla viettää aikaa sairaalassa ja valmistautua päätökseen. 100 kilometriä kotiin iloisesti höpöttelevä kollega kyydissä oli pisimpiä matkoja tässä elämässä.

Ilmoitus Leon tärkeimmille ihmisille, kiireistä käytännön asioiden selvittämistä, Viikkiin maksamaan laskua ja hakemaan tavaroita ja traileria kotiin. Itku tuli vasta, kun soitin äidille.

9 kommenttia:

  1. Voi ei, itku tuli itsellänikin :'( mutta teit ihan oikean päätöksen. Itsekin annoin leikkauskiellon uusintaähkyn kohdalla, mutta meillä kohtalo vain kääntyi toisin, onneksi. Leikkauksesta toipuminen on rajua paitsi hevoselle, niin myös omistajalle. Onneksi teillä oli hetki "hyviä päiviä" ennen Leon lähtöä, se oli varmasti viimeisiin päiviin asti kuitenkin onnellinen hevonen. En oikein tiedä, mitä sanoa, koska en pysty kuvittelemaan, miten tuollaisesta pystyy selviämään. Ainakin hurjasti voimia ja päivä kerrallaan, kai. Otan osaa. Olet rohkea!

    VastaaPoista
  2. Otan osaa. Näihin asioihin ei voi koskaan valmistautua.

    VastaaPoista
  3. Kovasti kosketti ja liikutti. Onneksi sait viettää hevosesi kanssa aikaa sen viimeisenäkin päivänä ja monena monena hyvänä päivänä ennen sitä. Voimia!

    VastaaPoista
  4. Itku :( On se kumma kuinka paljon voi tuntea tuskaa vain lukemalla ja eläytymällä tilanteeseen. Tuntuu, että olette ihan oikeita kavereita, joiden elämässä olen ollut mukana jo pidemmän aikaa, vaikkakin vain virtuaalisesti. Kiitos, kun jaksat kirjoittaa. Voimia!

    VastaaPoista
  5. Tunnetta on vaikea käsittää, voimia sinulle.
    Pakko kyllä tähän vielä kysyä, kun kirjoitat tuossa yllä, että mitä tekee hevoseton, niin mihin uljas valkotakkinen Charly on kadonnut? En ole huomannut siitä olevan mitään mainintaa aikoihin.

    VastaaPoista
  6. Voi apua mikä päivä! Voin vain kuvitella miltä tuntuu olla töissä ja vieraiden ihmisten ympäröimänä hetkellä, kun kaipaisi pitää lämmintä turpaa sylissään ja höpötellä omalle ihanalle hevoselleen sanoja miten tärkeä se on. Kamala päätös jo lupaavalta vaikuttavalle selvitymistarinalle. Ainakin yritit, viimeiseen saakka. Päätöksesi oli oikea. Leo on nyt kivuton. Rohkea ja epäitsekäs päätös.

    VastaaPoista
  7. Olen kerran ollut Viikissa Tintin kanssa ja kuvittelin silloin - rauhoitetun hevosen päätä pidellessäni - tehneeni ratkaisut sen eteen, millaisista tilanteista se saa mennä pois ja millaisista sitä yritetään hoitaa kuntoon. En usko, että nuo päätökset silti täysin helpottavat, kun tosi on kyseessä.

    Edelleen, syvimmät osanottoni.

    VastaaPoista
  8. Itku tuli jälleen. Vaikka mekin äitini kanssa olemme keskustelleet ja "päättäneet hevostemme kohtalot etukäteen" yllättävien tilanteiden varalle (esim. enää kumpaakaan hevosta ei ähkyleikattaisi, Intoa iän takia ja Torstenia vakavan eläinlääkäri vihan/pelon vuoksi. Into nuorella iällä ja Torsten ennen vuoden ontumissessiota olisi suurella todennäköisyydellä leikattu), en voi enkä pitkään aikaan haluakaan kuvitella, miten sydäntä särkevältä on tuntunut tehdä päätös rakkaan hevosen jatkosta vieraiden ihmisten ympäröimänä. Ihan niinkuin se ei muuten jo olisi rankka päätös. Tsemppiä edelleen jatkoon !

    VastaaPoista
  9. Kaikille yhteisesti: kiitos. Iso kiitos. On jotenkin yllättävän helppoa jakaa tuntemuksia vieraiden, mutta kuitenkin tuttujen ihmisten kanssa. Ei nämä tilanteet koskaan helppoja ole, ja omien reaktioiden kohtaaminen voi olla haastavaa. Tiedän, että moni teistäkin on joutunut miettimään asioita omalla kohdallaan.

    VastaaPoista