Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Haaste: minä hevosenomistajana

Ruuhkavuosiratsastaja haastoi minut vastaamaan hevosenpitoa koskeviin kysymyksiin. Tässäpä siis tulee:

Kerro hevosestasi rotu, taso ja luonnetta.

Kessi on 11-vuotias FWB-tamma. Kessin kasvattaja oli teettämässä itselleen kouluratsua (i. Rotspon), mutta varsa osoittikin enemmän kiinnostusta loikkimiseen. Kessi on pärjännyt hyvin Kyvyt Esiin -tapahtuman estepuolella ja sen jälkeen ikäluokkakisoissa 120 cm tasolle asti. Koulupuolella sillä on tuloksia alue-VaB -tasolle. Vaikka saisimmekin opeteltua lisää temppuja, liike ja kokoamisaste ei varmasti riitä aidosti pärjäämiseen tämän pidemmälle.

Kessi on hyvin ruunamainen tamma. Lähes ilmeetön viilipytty, jonka elämää ei juuri mikään heilauta. Paitsi ruoka! Kessi on ihan käsittämättömän ahne. Se on napannut voileivän pikkulapsen kädestä ja syönyt kourallisen Ikean taululiituja. Perusasiallisen luonteen lisäksi Kessistä löytyy myös pimeä puoli, joka kulminoituu erityisesti piikkejä, ruiskuja ja lääkäreitä nähdessä.

Charly - voi Charly, Charly, Charly! 19-vuotias saksasta tullut tilastohevonen (i. tuntematon, ei. tuntematon, tarkka syntymäaika tuntematon...) on kaiken huipuksi vahingossa rekisteröity Hippokseen poniksi. Charly on enemmän lemmikkieläin kuin ratsuhevonen. Maahantuoja on ylevästi kotisivuillaan aikanaan väittänyt hevosen tasoksi re110 ja HeA. Totuus on silloinkin ollut dramaattisesti kaunisteltu. Minä olen korkeimmillaan hypännyt Charlylla 80 cm radan kisoissa ja yksittäisenä metrin muutama vuosi sitten (se oli maneesissa ollut väliaita, eikä hyppy ollut minun päätösvallassani) sekä suorittanut niukin naukin hyväksytysti HeB-tasoisen kouluradan. Jonka jälkeen Charly otti ja karkasi - taas kerran.

Charlyn luonteesta ja edesottamuksista voisi kirjoittaa romaanin. Herra Ekonoomi sanoo, että Challe on "maailman kaikkein söpöin m****u". Sanottakoon nyt vaikka, että jokainen joskus Polle-sarjakuvaa lukenut arvaa jo aika paljon.

Kevään kunniaksi Charly ja Kessi saivat uudet aikuisen asialliset riimut.


Hevoset vai ponit? Miksi?

Venähdin pituutta aikaisin ikätovereihini nähden. Siksi ratsastuskoulussa lapsena sain melkein aina hevosen, kun muilla oli poni. Tästä on jäänyt kevyt trauma ja poninkaipuu. Hevonen on ehkä kuitenkin enemmän minun juttu. Pieni hevonen. (Ikätoverit vetäisivät pituuskasvussa myöhemmin reippaasti ohi.) Kessi on korkeudeltaan sellainen, että juuri ja juuri saan sen vielä kunnialla satuloitua ja loimitettua. Isomman kanssa pitäisi ottaa tikapuut avuksi.

Ensimmäinen hevonen/poni jolla ratsastit itsenäisesti enemmän?

Tärkein oli Harri, ensimmäinen vuokrahevoseni aikuisiällä. Iso voikko torinhevonen - ei todellakaan mitoiltaan moderni sporthobune, mutta paras mahdollinen kaveri itsenäiseen puuhaamiseen. Loistotyyppi, joka opetti minulle paljon hoidosta, itsenäisestä ratsastuksesta ja hevosen sielunelämästä. Harrista on jäänyt minulle ikuiset jäljet sekä henkisesti että fyysisesti. (Hän seisoi tanakasti varpaani päällä koko sirolla leipälapion kokoisella sorkallaan.) Nivelrikko korjasi Harrin 18-vuotiaana. Myöhemmin on tullut mietittyä, että Harrinkin vaivat olisivat mahdollisesti olleet hoidettavissa tämänhetkisellä tietomäärällä ja jonkinlaisella taloudellisella panostuksella. Arvostan silti kovasti omistajaa, joka päätti, että hevosen ei pidä antaa kärsiä. Surin Harrin lähtöä perusteellisesti ja pitkään.

Kumpi on parempi, kengällinen vai kengätön? Mikä on hevosesi kengän koko (jos se on kengässä?)

Suomen ilmastossa ei mielestäni kovin moni hevonen pärjää hyvin kengättä. Jos liukkaalla ja talvella haluaa treenata, ovat hokkikengät lähes ehdottomat. Pitkät kosteat kuukaudet altistavat jalat myös monennäköisille pöpöille ja tulehduksille. Leonilla oli sen verran huono kavioiden laatu, että se ei olisi ainakaan pärjännyt kengättömänä. Lisäksi taitava kengittäjä voi tehdä ihmeitä oikeanlaisilla kengillä ja vuoluilla. En ole kovin tarkasti perehtynyt kengättömyyteen, mutta luulisin kengättömien kavioiden kuluvan paljon nopeammin?

Väittäisin molempien hevosteni kengänkoon olevan 2. Valitettavasti en pystynyt sitä kengänpohjasta varmistamaan.

Klippaus, puolesta vai vastaan?

Aiemmin olin kovin innokas klippauksen puolustaja. Nyt on käynyt niin onnellisesti, että Kessillä on sellainen täydellinen karva, joka ei kaipaa klippausta ollenkaan. Takaisin kotiin tullessaan Charly näytti melko lailla jääkarhulta, mutta hurja turkki on nyt ohentunut, ja sekin pystyy liikkumaan mukavasti liikoja hikoilematta. Sanonkin tähän siis ärsyttävän puolueettomasti, että "tarpeen mukaan". Jos hikoilu haittaisi treenaamista tai hermot menisivät täysin hevosen kuivattelemiseen sen jälkeen, alkaisi Heuniger laulaa aika nopeasti.

Tarhaatko hevosesi yksin vai laumassa, miksi?

Hevonen on laumaeläin, ja mielestäni sille on tärkeää saada mahdollisuus lajitoverien seuraan. Molemmat tarhaavat laumassa. Samoin kesälaitumella ollaan laumassa - ja mahdollisimman pitkään.

Charlyn laumatarhausta rajoittaa ainoastaan sen käsittämätön kyky loimien tuhoamiseen. Toistaiseksi mennään näin. Mieluummin loimetta kuin yksin! (Kestotestissä on muuten Biltema päihittänyt toistaiseksi kirkkaasti kalliimmat merkit. Suosittelen. Myös kukkaro suosittelee.)

Kessi oli lähes koko syksyn tarhakiusattu. Se joutui vaihtamaan kaveria rakkaan bestiksen laukattua vihreämmille laitumille. Uusi kaveri ei osoittautunut missään määrin kaveriksi ja oli varsin ilmeistä, että Kessi tunsi olonsa sen seurassa ahdistuneeksi ja pelokkaaksi. (Vatsahaavariski!) Valitettavasti vaihto ei ollut monestakin syystä mahdollinen. Tuntuukohan koulukiusattujen lasten vanhemmista samalta, kun he lähettävät lapsen aamulla koulutielle "kaverien" rääkättäväksi? Onneksi tilanne korjaantui äskettäin. Uusi tulokas pisti pikku-hitlerin järjestykseen ja haluaa olla myös Kessin kaveri. Elämä näyttää siinä suhteessa valoisammalta.

Ratkaiseeko hevosessasi enemmän luonne vai ulkonäkö?


Luonne tietysti! Sanoo ihminen, joka omistaa maailman söpöimmän ja valokuvauksellisimman hevosen (=Charly), ja joka on monesti kertonut järkytyksestään, kun vaihtokaupassa pihaan lykättiinkin ruma, isohampainen ruuna (=Leo). Kessin suurin synti kasvattajansa mielestä on ilmeisesti ollut väärä väri kouluhevoseksi. Tottakai luonne on tärkein - mutta ennen kaikkea se jokin tunne siitä, että juuri tämä on se minun hevoseni.

Millainen on hyvä hevosblogi?

Hyvä hevosblogi on inspiroiva, viihdyttävä, itkettävä ja naurattava. Rehellinen ja todenmukainen. Parhaimmillaan ulkoasu on siisti, kuvat laadukkaita ja kieli monipuolista ja enimmäkseen virheetöntä. Luen nykyisin lähinnä aikuisten tai aikuisuutta lähestyvien blogeja. Kaikissa suosikeissa kiehtovat vähän eri asiat.  Arvostan asiapitoisia pohdintoja yhtä paljon kuin itsensä panemista likoon muillakin tavoilla.

Pahin tippumisesi?

Tippumisia on minulla ollut vuosien varrella kiitettävä määrä. Mitään isompia fyysisiä vammoja ei ole silti koskaan tullut. Tästä voi kai tavallaan kiittää sitä, että taaperoikäisenä olen tippunut pöydiltä ja portaista riittävän monta kertaa. Osaan pudota rennosti enkä työnnä käsiä tai jalkoja eteen suojaksi. Pahimmat fyysiset vammat ovat hevosiin liittyen tulleet muuten kuin ratsailla. Ei ole kovinkaan fiksua roikkua nailonisessa riimunnarussa paljain käsin ja vieläpä yrittää raahautua pitkin betonilattiaa karkuun painelevan hevosen perässä.

Pahin putoamiseni (tai niitä oli siis useampi tunnin sisään) tapahtui oikeasti ihan ensimmäisellä estetunnilla nykyisellä tallilla. Jännitin ihan kamalasti uusia kavereita ja uutta valmentajaa (enhän minä silloin vielä tiennyt, mitä supertyyppejä ne kaikki ovat)! Charlyn taipumus olla auttamatta ratsastajaa tiukoissa paikoissa ei mitenkään auttanut. Tämän supersuorituksen aiheuttamia henkisiä traumoja ja vaikutusta itsetuntoon on paikkailtu pitkään. Esteillä se entinen fiilis siitä, että se on maailman siisteintä, ei ehkä palaa enää koskaan?

Oletko varovainen vai uhkarohkea ratsastaja?

Ylläolevan jälkeen en kai voi edes väittää olevani uhkarohkea? Uhkarohkea en ole koskaan ollut missään liikuntaharrastuksessa. Jännää kyllä, ratsastuskouluaikaisista kavereista monet pitävät minua ilmeisesti kovin rohkeana. Tai olin sitä ainakin silloin. Iän myötä tiedostaa paremmin oman rajallisuutensa. Luut yleensä paranevat, mutta päitä ei saa uusia. Sen haluaisin mielelläni pitää.

On kuitenkin asia, missä olen enemmän rohkea kuin varovainen. Vieraidenkin hevosten käsittely maastakäsin tuntuu luontevalta. Olen hämmästynyt huomattuani, miten monet arkailevat millään tavalla edes koskemasta muuhun kuin omaan tai muuten tuttuun hevoseen.

2 kommenttia:

  1. Mulla on muuten sama tuon maastakäsittelyn suhteen. En ole mikään rohkea ratsastaja mutta maastakäsin ei yleensä jännitä vaikkei hevosen käytös olisikaan ihan priimaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että jollain muullakin on tuo sama ilmiö! Minullakin kesti tosi kauan tajuta, että eihän se näytä olevan kaikille niin itsestäänselvää, kuin mitä olin kuvitellut.

      Poista