(Melkein) hyvä hevosviikko

Pidempiaikaisen stressin helpottaminen näkyy joskus ihmeellisillä tavoilla. Kuten siinä, että ne tärkeät, ihanatkaan asiat eivät tunnu välttämättä niin tärkeiltä ja arvokkailta. Voin tunnustaa, että tallille lähteminen on ollut välillä patkkopullaa. Pakkaset mutta ennen kaikkea pitkä, pimeä ajomatka ovat syöneet mielekkyyttä ja hauskuutta. Kuitenkin tallilla on siten ihan mukavaa. Ja olen syvästi kiitollinen fiksusta hevosestani, joka ilmeisesti osaa lukea tunteitani sen verran hyvin, että on ymmärtänyt näyttää oikein parastaan.

Tällä viikolla ratsastaminen on tuntunut taas ihan uusia elämyksiä avaavalta. Toki tarvittiin karu muistutus itselle siitä, että on mahdollista olla todella huono, jos vain hölskyy löysänä kyydissä. Jos vähänkin yrittää, panee hevonenkin eri tavalla osaamisensa peliin. Olen noudattanut periaatetta "vähän mutta hyvää": joka kerta on haettu oikein hyvä onnistuminen jossain ja lopetettu siihen. Ne suuret ilot ovat tulleet pienistä perusasioista. Esimerkiksi vaihtoharjoittelu lävistäjillä on ilmeisesti innostanut Kessiä niin, että nyt joka kerta se odottaa vaihdon olevan tulossa. Se kantaa itsensä paremmin ja on suora. Todella suora. Suora ja ylämäkeen - kuulostaa ehkä maailman tylsimmältä, mutta tällaisissa perusoivalluksissa riittää paljon iloa. Sanomattakin selvää, että nämä hyvät hetket hyödynnetään sellaisenaan ilman että mukaan edes yritetään liittää jotain temppuja.

Samoin laukan kanssa on tehty paljon hyvää työtä. Kun viime kauden kommentit ovat olleet luokkaa "tahdikas, mutta etupainoinen" on etupainoisuus nyt selvästi vähentynyt. Kessi kantaa itsensä paremmin ja tuntuu, että aiemmin niin kovin jäykässä takaosassa on eri lailla poweria. Vielä en uskalla ajatella, vaikuttaisiko Myoplast -kokeilu tähän. Mielenkiinnolla odotan, huomaako tällä viikolla lomalta palaava valmentaja mitään eroa.

Perinteinen perjantaiselfie.
"Enks ookin kaunein, taitavin ja söpöin?"

Muita huomioita: avot ja sulut ovat edelleen mitä mainioin keino jumpata hevosta ja saada se mukavasti kuulolle! Sen sijaan se, missä olen lintsannut, on siirtymiset. En ole jaksanut koko ajan kiinnittää niiden laatuun huomiota. Tiedän tästä tulevan sanomista, kun seuraavan kerran pääsen valvovan silmän alle.

Jännä huomio on myös, että en varsinaisesti ole palellut tallilla enkä ratsailla. Ilmeisesti koko ajan tulee liikuttua sen verran, että kädet ja jalatkaan eivät pääse paleltumaan. Pystyn ihan hyvin käyttämään tavallisia ratsastussaappaita, joihin olen jopa unohtanut laittaa karvapohjalliset. En tarvitse talviratsastushousuja enkä muutenkaan mitään superpaksuja varusteita. Jospa pakkaset pysyisivät sopivasti tällaisessa - 15 asteessa tai sitä lämpimämpänä! Silloin lopputalvi voisi olla myös treenimielessä pelastettu, kun ei tarvitse kammeta selkään michelinukoksi toppautuneena. Liian paksuissa varusteissa on olo enemmän liikuttamista, ei varsinaista ratsastusta.

Mutta miksi viikko on vain "melkein hyvä"? Nyt vikonloppuna pitkästä aikaa minua tallilla odotti hapan ja nyrpistelevä neitihevonen. Vatsaan ei saanut juuri koskea, kylkiin ei saanut koskea, satulavyötä ei saanut kiristää, pohkeella ei saanut koskea, raipalla ei saanut koskea... Verrattuna aikaisempiin talvikausiin kiukkuilu ei onneksi lopettanut työntekoa, mutta ratsastajan väärä kosketus aiheutti kuitenkin pieniä lehmänpotkuja sivulle, ennen kuin kunnon työmoodi saatiin viriteltyä. Ihmettelin hieman, kun vatsa ei muuten oireillut. Kiukuttelua ei ole pitkään aikaan ollut ollenkaan ja siksi olin hieman ihmeissäni, kunnes Kessi parkkeerasi tanakasti jalat harallaan seisomaan aina lähestyessään maneesissa liikkuvaa ruunaa. Kevään ensimmäisiä kiimaoireita, tammikuussa? Kaikki näyttää olevan mahdollista. (Omasta blogista on hyötyä siinäkin, että näyttäisi vastaavaa oireilua olleen aikaisempinakin talvina aika samaan ajankohtaan. Kessin biologinen kello elää ihan omassa ajassaan.)