Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

maanantai 25. tammikuuta 2016

Jännitys ja minä

Tämä on postaus, jonka kanssa olen pitkään empinyt, haluanko sitä edes julkaista. Kun viikonlopun Helsingin Sanomat puuttui samaan asiaan, päätin hetken olevan kypsä. Onneksi Hesarin artikkeli tarjoaa selityksen, joskaan ei täysin ratkaisuja ongelmaani. Toivottavasti pystyin muokkaamaan postauksen tekstin niin, että se ei ole pelkkää itsesäälissä vellomista.

Olen jännittäjä. Tietämättäni.

Oli vähintäänkin hämmentävää tunnustaa itselleni, että vahvasti negatiivisen puolelle menevä jännittäminen on minulle ylipäätään mahdollista. Olen aina tykännyt esiintyä ja olla katsojien tai kuulijoiden arvioitavana. Lapsesta lähtien olen ollut se, joka vapaaehtoisesti suostuu esiintymään kevätjuhlissa ja ties missä kissanristiäisissä. Olen harrastanut vuosikaudet harrastajateatteria, ollut mukana esiintyvässä tanssiryhmässä ja orkesterissa ja myöhemmin ollut opiskeluissa ja työpaikoilla se, jolle ensin työnnetään puheenjohtajan nuijaa tai mitä tahansa esiintymisnakkia.

Mikään ei kuitenkaan korreloi siihen, että ratsastaessa minusta on tullut aivan armoton kisajännittäjä.

Lähtökohdat eivät ole olleet kovin ihmeelliset. Nuorempana ratsastaessa minulla ei ole ollut mahdollisuutta kisata, joten huikea "kisaura" on alkanut aikuisiällä ratsastuskoulun hevosilla ja sittemmin omalla. Estekisoista tultiin kotiin joko rusetin kanssa tai kiellettiin ulos. Kouluradoille eksyin oikeastaan vasta Leon myötä, kun hyppyinto oli kadonnut. Aluksi olen ollut aivan totaalisen pihalla ja kaukana siitä, mitä kouluradalla ylipäätään pitää tehdä. Hyvin pitkään jännitys  oli vain normaalia pientä "ramppikuumetta". Välillä sellaista iik, jännää -fiilistelyä; välillä pientä hetkittäistä tunnetta siitä, että sapelihammastiikeri on hyökkäämässä kohta kimppuun.

Kaikki muuttui jotenkin tämän vuoden aikana. Aloin olla hetkittäin lähempänä toivomiani tavoitteita. Viime talven aikana kotitreenit menivät uusiksi, valmentauduin systemaattisemmin ja vähitellen kotona tekemisen perusteella alkoi tulla olo, että jossain vaiheessa voisi olla mahdollista loistaa myös kodin ulkopuolella. Minulla oli pitkästä aikaa terve hevonen, joka periaatteessa pystyi suorittamaan asiat ongelmitta. Kaikki on tietysti suhteellista: en ole Kyra eikä minusta Kyraa tule. Hevoseni ei ole parkettien partaveitsi. Varsinkin Etelä-Suomessa joutuu pakostakin lähes paikassa kuin paikassa samoihin geimeihin ammattilaisten ja ikänsä kisanneiden kanssa. Realistinen käsitys ei tietenkään ollut mennä ja voittaa, mutta voittaa itsensä ja onnistua entistä paremmin omalla tasollaan.

Ja silti kisakauden tynkä 2015 meni vahvasti penkin alle. Syitä on monia. Elämäntilanne ei ehkä ollut otollisin mihinkään ei-pakolliseen aktiviteettiin. Alkukeväästä hevosella oli pieniä selkäongelmia. Pari kertaa sattui täysin meistä kummastakaan riippumattomia ulkopuolisia häiriöitä, jotka sotkivat suorituksen enemmän tai vähemmän. Takaiskut, jotka alussa tuntuivat kertaluonteisilta pikku mokilta, alkoivat kerta kerran jälkeen syödä itseluottamusta. Mutta ensi kerralla sitten tosissaan yritän ja onnistun. Näytän niille. Näytän itselleni.

Kai voi arvata, mitä tapahtuu, kun yrittää, yrittää ja yrittää liikaa? Ei, se ei juurikaan paranne tilannetta vaan johtaa juuri päinvastaiseen. Ja minähän olin todella panostanut tähän - valmentautunut ja kehittynyt. Mutta tulosta ei vaan silti tule! Vasta kolmannella tai neljännellä kerralla tajusin, mitä radalle mennessä oikeastaan tapahtuu. Jännityn. Alan suorittaa. Haluan, että mikään ei saa mennä pieleen. Päätän, että tänään on pakko onnistua. Se tunne, että radalla ei saa happea eikä pysty hengittämään, meni ensin kuuman kesäpäivän piikkiin. Kyllä - ihan konkreettisesti en pystynyt hengittämään. Tunne on aika käsittämätön kun siihen törmää ensimmäistä kertaa. Kun sama tapahtuu syyskuussa ja lopulta lokakuun loppupuolella, oli aika todeta, että nyt on kyse jostain isommasta, uudesta ongelmasta.

Minä en varsinaisesti ole luovuttajatyyppiä vaan ennemminkin se, joka hakkaa päätää kiviseinään kunnes seinään tulee reikä. Jossain vaiheessa tajusin, että nyt on pakko viheltää peli poikki. Vaikka oletettavasti sairaalloisesta jännittyksestä pääsee eroon vain harjoittelemalla vastaavia tilanteita, ei ole mitään järkeä mennä tamppaamaan rataa radan jälkeen ilman ongelman ratkaisemista. Vuoden 2016 kisaluvat ovat jääneet lunastamatta, kisakamat ovat myynnissä - tosin huonolla menestyksellä. Järkevähkö vaihtoehto olisi mennä kokeilemaan jotain niin helppoa, että suorituspaineita ei pitäisi olla. Mutta entä jos mokaan senkin? Kotiin ajaminen kyyneleet silmissä on rankkaa. En ole varma, miten kestäisin senkaltaisen pettymyksen.

Elän talliympäristössä, jossa helposti syntyy mielikuva siitä, että kaikki muut pärjäävät ja menestyvät. Tunne ei välttämättä ole täysin todellisuutta vastaava. Silti hyvää tarkoittavat kysymykset "no, tuliko ruusuketta?" joskus pistävät ikävästi. Ikävältä tuntuvat myös vahingossa jostain kuullut tai luetut arviot. Ikävältä tuntuu myös se, että läheinen ihminen kysyy, että kannattaako tuollainen kun et koskaan missään menesty. Kun viikonloppuaamuna herää klo 05.30 ja lähtee varustautumaan kisareissulle, epäilee itsekin omaa mielenterveyttään. Hetkittäin tuntee pieniä kateuden pistoksia niitä kavereita kohtaan, joilla onnistumisen hetket ja itsensä ylittäminen vain osuvat niihin hetkiin, jolloin itse lakkaan hengittämästä. Olisi sangen ylevää voida sanoa olevansa täysin tällaisen yläpuolella. Minä en ainakaan siihen joka hetki pysty - epäilen ettei moni muukaan?

Olen yrittänyt hakea ratkaisua ongelmaani miettimällä erilaisia vaihtoehtoja. Minulla ei ole ainakaan toistaiseksi ollut mahdollisuutta saada valmennusapua kisareissuun mukaan. En tiedä, auttaisiko joku henkinen valmennus. Varma vaihtoehto on aina tietysti kehittää itseään paremmaksi ratsastajaksi. Mutta entä sitten, jos seuraava kisakokemus, tapahtuu se sitten ensi viikolla tai viiden vuoden päästä, päättyy pannukakkuun? En ole todellakaan varma, miten pystyisin käsittelemään pitkään hautunutta jännitystä,  joka päättyy isoon pettymykseen.

Helsingin Sanomat osui ongelmani ytimeen kirjoittaessaan jännityksestä suoritusta latistavana tekijänä. Artikkelissa referoidun tutkimuksen mukaan tutkittavien ihmisten aivojen hienomotorisia toimintoja säätelevä alue vaimeni, kun ihmiset kuvittelivat, että heitä arvioidaan. Kyseinen aivoalue liittyy mekanismiin, jonka avulla päättelemme, mitä kanssaihmiset ajattelevat. Päättely tehdään näiden katseen ja ilmeiden perusteella. Hienomotoriikan ohjailu tapahtuu palautteen perusteella: jos ihmisestä tuntuu siltä, että tarkkailija tahtoo hänen onnistuvan, rentoutuu hän ja pärjää hyvin. Jos henkilö sen sijaan poimii arvioijista negatiivisia signaaleja, suoritus takkuaa.

Veikkaan, että tutkimuksessa kuvatussa ilmiössä on kyse hyvin pitkälle siitä, mitä minulle tapahtuu. Jännittyminen, hengityksen pidättäminen, pusertaminen. Pelottava tunne siitä, että on arvioitavana silloin kun haluaisi näyttää parastaan. Ei ole varmaan yllättävää, että ne ainoat jossain määrin onnistuneet kokemukset liittyvät kahteen kertaan, joilla valmentajan neuvojen avulla pystyin sulkemaan itseni tilaan, jossa ratsastin "vain itselleni." Toisella kertaa jopa kuvittelin tuomarin tilalle tutut, ei-kriittiset kasvot.

Ratkaisu on vielä keksimättä. Vielä viikko sitten olisin sanonut, että luovutan. Nyt uskon varovasti, että asialle on ehkä mahdollista tehdä jotain, jossain vaiheessa. Sitä ennen minun olisi kuitenkin pystyttävä vastaamaan itselleni, miksi onnistuminen, edes pieni sellainen, on minulle tärkeää.

14 kommenttia:

  1. Feel you! Tietäisit vain, kuinka monta 55-56 % tulospaperia minulla löytyy kaapista nykyisen hevoseni kanssa ja millaisia tuntemuksia ne on suorittaja-santran takaraivoon jättäneet. Toisaalta olen ratsastanut ratoja ainakin kaksi kertaa vuodessa jo ratsastuskoulussa, vuodesta 1990- alken, joten ratarutiinia minulle on kertynyt onneksi jo tosi varhain. Ratsastuskoulussa ratoja on joutunut ja päässyt menemään erilaisilla hevosilla, jolloin on oppinut myös asettamaan erilaisia tavoitteita.

    Ruusuke ei tottapuhuen ole muutamaa hassua kisaa lukuunottamatta ollut koskaan minulle tavoite, vaan tavoitteet ovat olleet jonkun keskiarvon tai jonkun radan osuuden suorituksen tasossa. Esim: raviosuudessa ei niistä keskiraveista kannata odottaa seiskoja, mutta väistöistä ne sitten on keskitytty hakemaan. Käynti on hevoseni bravuuri - panosta siihen, että kotiutat siitä pisteet. Aluksi tavoite on ollut saada hyväksytty tulos jossa on edes pari seiskaa, ja sitten on otettu tavoite, että nyt loppuu se pohkeen takana hiipiminen ja otettu sitten omasta mielestä tosi roisit otteet ratsastukseen ja kappas kun sieltä onkin sitten tullut kuin vahingossa sitä tulosta. Tästä sitten on vähitellen vahvistunut se malli, että asetan radalle aina tehtäväkokonaisuuden mukaisia tavoitteita; Raviohjelma unelmapäivänä ka 68 %, heikkonakin 63%. Käyntiohjelmaa ei alle 65 %. Laukkaohjelma - tuo suuri mysteeri- voikin sitten olla edelleen mitä vain väliltä 52-65%. Yleensä se kuitenkin on se heikoin ja siellä on vielä niitä osioita, joissa keskitytään olemaan ottamatta 0 mutta ei oteta riskiä yhtään.

    Erittäin merkityksellinen asia kisajännityksen vähenemiseen on myös muiden hevosilla kisaaminen. Kun menet kisoihin jonkun kaverisi tai tuttavasi "remonttihevosella" luokkaan helppo c ja takapihan puskakisat, huomaan asennoituvani automaattisesti hevosen koulutustilaisuuteen ja ratsastettavuuteen ennen kaikkea, rata on hevoselle vain kokemus muiden joukossa. Kun suhde ratsastettavaan hevoseen ei ole henkilökohtainen, jännitys katoaa kuin itsestään.

    Ja hei, jollet ole vielä tippunut valkoisten aitojen sisälle, hypännyt hevosesi kanssa niiden ohi, vaihdellut suuntaa tuomaripäädyssä ensin M- kukkapuskan ja sitten C- kukkapuskan välillä helikopterina pyörien, niin no hätä! Näistä kaikista on selvitty nauramalla itselle, mikä kieltämättä keventää tunnelmaa kun tajuaa esittävänsä maksullista viihdettä koko yleisölle ja tuomareille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, aivan erinomainen motivaatio- ja vinkkisetti! Ruusuke ei ole minullekaan se varsinainen tavoite, vaan oman tulostason parantaminen. En ole koskaan vaan osannut ajatella ohjelman pilkkomista osatavoitteisin tuolla tavalla, että ravi-, käynti- ja laukkaohjelmaa voisi ajatella omina kokonaisuuksina; ehkä olen enemmänkin ajatellut joitain tiettyjä liikkeitä. Tosin käynti on tainnut olla juuri se vahvuusalue, jossa olen ajatellut, että alle seiskaa ei olisi toivottavaa tulla. Ja sitten, että rikkoja ei "saisi" tulla. Tällä kaudellahan olen kaiken muun lisäksi alkanut kunnostautua myös väärin ratsastamisessa. Se on taas uusi stressi-ilmiö, josta voisi opetella päästä eroon. Mutta ehkä yritänkin nyt ajatella enemmänkin laukkaohjelmaa tai raviohjelmaa kokonaisuutena, kuin yksittäisinä liikkeinä.

      Myös muiden hevosten kokeilu voisi olla paikallaan. Vähän sama, kuin silloin kotioloissa, kun pystyi hölkkäämään vielä Setä C:llä. Jos sen sai työnnettyä radan läpi ilman että itseltä katkesi verisuoni päästä, oli se jo osa voittoa. Näillä meriiteillä ei varmaan hirveästi kukaan tarjoa hevosta lainaan kisoihin, mutta kotona ehkä rataharkkoihin sentään voisi saada lainaelukan.

      Ja kiitos tsempeistä - radalle en ole sentään vielä koskaan pudonnut (*koputa puuta*)! Ne hetket, kun osin tahtomattaan on tarjonnut katsojille viihdettä, menevät minullakin yleensä siihen, että ne enemmän naurattavat kuin itkettävät. Mutta sitten taas seuraavalla kerralla päättää, että nytpä yritetään välttää tämäkin ongelma - ja jännityskierre jatkuu!

      Poista
    2. Olennaista on asettaa tavoitteet tosi pieniin osiin - olkoon ne sitten alkuun käyntiohjelma ja sisäänratsastus vaikkapa, ravi voltti tms. Mutta ne missä tiedät olevasi vahvoilla, panosta niihin ja hyväksy (välivaiheena) heikot numerot tietyissä osioissa. Jos siellä sitten onnistuminen tuleekin, se todella on ONNISTUMINEN ja se saa aikaan lisämotivaatiota.

      Poista
    3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    4. Tuli tuplana äskeinen niin poistin kaksoiskappaleen.

      Se mitä piti vielä lisäämäni oli, että kaikki jotka lähtevät kilpailemaan ylittävät joka tapauksessa itsensä ja kaikki ne henkilöt, jotka eivät ikinä poistu kotimaneesin tai kentän suomasta turvasta. On ihan eri asia ratsastaa ratoja -ja vielä isompi asia ratsastaa ratoja kilpailupaikalla- poissa kotinurkista. Kanssakilpailijat tämän takuulla ymmärtävät ja kotitreeneissä aina vain "onnistuvat" eivät tätä ikinä opi ymmärtämään.

      Poista
    5. Se käyntiohjelma on se vahvuus - se, mitä tallikaveri hehkutti, että tuolla sä voisit mennä PARALYMPIALAISIIN :) Jep, point taken;D ;D

      Mutta kiitos - nyt tavoitteita pilkkomaan!

      Poista
  2. Minulla oli ihan eri elämänalueella vastaavanlainen jännitysongelma - en uskaltanut puhua englantia. Kymmenen vuoden stressauksen ja välttelyn jälkeen tajusin, että juurisyy on nimenomaan omien ja muiden odotuksiin vastaamattomuus - IT-alalla suomalaisena projektipäällikkönä nyt vaan kertakaikkiaan osataan sujuvaa englantia. Minulla vyyhti lähti purkautumaan ongelman julkistamisella ja ennenkaikkea riman viennillä niin alas, että odotuksia ei ollut, onnistumisia alkoi löytyä ja itsetunto kohota. Minulla se tarkoitti kansalaisopiston seniorien alkeiskurssia.

    Ajatusmaailman (ja ulkopuolelle viestinnän) kääntäminen siihen että tässä ei nyt kisata vaan harjoitellaan kisaradalla rentoutumista varmaan auttaisi laskemaan niitä odotuksia ja saamaan sitä kautta onnistumisia (=odotusten ylityksiä). Bonusta on, jos pystyy viemään myös ne ulkoiset puitteet mahd. matalalle, eli pokkana vaan rentoutta harjoittelemaan rataharjoituksiin ja seurakisoihin selkeästi omaa tasoa helpompiin luokkiin - luokan ulkopuolella, jos rusettien napsiminen aloittelevilta kisaajilta tuntuu tylyltä.

    Kisatauolla tuskin asia itsestään korjaantuu, epäilisin että jopa toisinpäin, kun ne odotukset siinä kotiratsastuksen kehittyessä kuitenkin koko ajan kasvavat.

    Tsemiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Minä luulen, että tässä on yksi hyvä ajatus ratkaisun löytämiseen: nimenomaan tuo, että uskaltaa tunnustaa ongelman ääneen ja puhua siitä. Ehkä sitä kautta löytyy se ajatus, että nyt vain käydään harjoittelemassa rentoutumista, kunnes se parempi olo joskus löytyy.

      Mun oma valmentaja on enemmän estevalmentaja, ja hänen kanssaan on puhuttu paljon siitä, että estepuolella on jotenkin "hyväksyttävämpää" palata välillä reilustikin alempiin luokkiin hakemaan kokemusta tai paikkailemaan itseluottamusta itselle tai hevoselle. Koulupuolella se ei taida olla niin yleistä, mutta ehkä tässä uskaltaa olla reipas suunnannäyttäjä. Täytyy sitten vaan katsoa sopivasti tilaisuudet, joissa osallistuu luokkaan tai luokan ulkopuolella. Tikkareita saa omallakin rahalla kaupasta, jos niitä välttämättä haluaisi :)

      Omien ja muiden odotusten vastaamattomuus lienee minullakin yksi perusongelma. Tai siis se perinteinen suomalainen ajatusmalli, että mitähän ne ihmisetkin minusta ajattelevat...

      Poista
  3. Mun mielestä jännityksessä on semmoinen itseään ruokkiva mekanismi, että kun joskus sattuu jotain ja alkaa panikoida tilanteita, joita ei ole panikoinut, niin sitten alkaa pelätä sitä paniikkia...

    Mutta, äläs nyt hätiköiden rupea kisakamppeita myymään. Tuun mielellään seuraksi johonkin kisoihin ja voin yrittää jutella sopivia asioita. Mut varmaan eniten helpottaisi jos voisi sanoa ääneen jollekin että jänskättää, eikä padota tunnetta sisälleen.

    VastaaPoista
  4. Mun mielestä jännityksessä on semmoinen itseään ruokkiva mekanismi, että kun joskus sattuu jotain ja alkaa panikoida tilanteita, joita ei ole panikoinut, niin sitten alkaa pelätä sitä paniikkia...

    Mutta, äläs nyt hätiköiden rupea kisakamppeita myymään. Tuun mielellään seuraksi johonkin kisoihin ja voin yrittää jutella sopivia asioita. Mut varmaan eniten helpottaisi jos voisi sanoa ääneen jollekin että jänskättää, eikä padota tunnetta sisälleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, jännitys ruokkii itseään niin kuin moni muukin tunne. Varmaan juurikin se, että ajattelee, että viimeksi meni huonosti ja nyt pystyn keskittymään niin että en mokaa (enkä jännitä) luo sitä tiedostamatonta jännitystä entistä enemmän.

      En mä ehkä niitä kamoja myy, varsinkin jos sinullakin on nyt valkoiset housut ;)

      Poista
  5. Mun opettaja sanoo etta kisat ja valmennukset on meille harrastajille vain oman edistymisen mittari. Kun me ei olla ammattilaisia, on siis tavoitteena se etta meista tulee parempia ratsastajia. Itselleni eka 'kisasuoritus' ypajalla viime kesana oli mielenkiintoinen kokemus, en nimittain hengittanyt varmaan kertaakaan, ja unohdin radan kerran (helppo B). Uskoisin etta jotenkin esim. meissa 60 lukulaisissa on sisaanrakennettu 'parjaamisen' vietti : on pakko olla aina parempi ja epaonnistua ei saa, vaikka epaonnistuminen on usein ainoa keino oppia ! Itse pystyn ammatissani epaonnistumaan ja tekemaan virheita, joten miksen myos harrastuksessa. Toki kenenkaan ei ole pakko kisata jos se tuntuu vaikealta, mutta onhan siina haastetta etta voittaa itsensa. Minulle oppiminen on aina haaste, johon haluan tarttua, koska lahdin elamassa niin nollapisteesta, etta kaikkea on ollut pakko oppia. Rentoutumisen tekniikkaa voi varmasti opetella, ja itsekin olen oppinut esim. puhumaan 300-400 hengen yleisolle ilman jannityksen haivaakaan, vaikka olen aika sisaanpainkaantynyt persoona muuten. Minusta kirjoitat hyvin tarkeasta aiheesta: onnistuminen on aina tarkeaa koska siita tulee hyva mieli, tuskin kukaan viitsii tehda asiaa jossa jatkuvasti epaonnistuu tai kokee huonoja fiiliksia, millaan elaman alueella. Tsemppia !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oman edistymisen mittarina ne kista nimenomaan _pitaisi_ ajatella. Sitten kun tulee syystä tai toisesta takapakkia, niin alkaa epäillä sitä edistystäkin...
      Pärjäämisen vietti ei taida olla pelkästään 60-lukuun sidottua, vaan johonkin suomalaisuuteen. Harvassa muussa kansakunnassa (paitsi ehkä japanilaisissa...) näkee niin vahvasti tuota epäonnistumisen kieltämistä ja kasvojen menettämisen pelkoa. Meillä on ollut joskus tallilla puhetta, että valmentajan mielestä tämän ylikriittisen asenteen näkee erityisen selvästi tiettyjen ammattiryhmien edustajissa...

      Onneksi onnistumisen elämyksiä tulee edes kotioloissa! Jos mitään positiivista ei tapahtuisi koskaan, alkaisi jossain vaiheessa vakavasti miettimään koko touhun järkevyyttä.

      Poista
    2. Kylla se on vahvasti suomalainen luonteenominaisuus, olet oikeassa ! ja tietyissa ammattikunnissa varmasti enemman kuin toisissa. Mutta vaikka kouluratsastus on aika perfektionistista, se juju onkin siina ettei sita saa ikina taydelliseksi....ympyraakaan...

      Poista