Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

torstai 10. helmikuuta 2011

Anna hevosen huolehtia, sillä on suurempi pää

Perfektionismi on kamala tauti.

En ole kaikessa toiminnassani ehkä maailman järjestelmällisin ja pikkutarkin ihminen. Kunnianhimoinen ja kilpailunhaluinen ehkä kyllä, mutta useimmilla elämän osa-alueilla pystyn tunnustamaan oman epätäydellisyyteni ja elämään sen kanssa. Miksi ei sitten siinä asiassa, joka on kuitenkin se, joka tuottaa minulle eniten iloa ja sisältöä elämään? (Kyllä, alle 500-kiloiset kultaseni, te luonnollisesti ihan yhtä paljon...)

Elän herra C:n kanssa päivittäin siinä minulle tyypillisessä tilanteessa, että rakastan harrastaa, vaikka "harrastusväline" ei ole ihan parasta A-ryhmää. Samoin kun lapsena hiihtelin onnellisena epäsopivilla puusuksilla, heppailen nyt äärettömän rakkaalla kaakkimuksella, joka ei nyt ehkä ole ihan lajinsa lahjakkain edustaja. Paljon on tehty, ja olemme edistyneet: alkuviikosta  minulla oli upea, rennosti ja oikein päin liikkuva kiva hevonen. Miksi sitten seuraavana päivänä turhauduin, kun muutama väistö ja käännös meni vähän sinne päin? Ja miksi nyt epätoivo on taas kerran iskemässä, kun eilen illalla kaikki meni niin täysin pieleen ja huonosti, kun vaan voi mennä?

Totuushan on, että Charly, kuten muukin haastava hevonen, opettaa minut ratsastamaan. Jos hevoselle on ratkaiseva ero sillä, onko jalkani sentin taaempana vai edempänä tai onko ohja sentin lyhyempi, on näiden pienten juttujen oppiminen todella palkitsevaa. Kieltämättä välillä tulee mieleen, miten paljon vähemmällä pääsisin jollain opetusmestari-tyyppisellä eläimellä. Mutta oppisinko silloin oikeasti, jos matkustelisin vain valmiin ratsun kyydissä?



Realismia on varmaan sekin, että Charlyn ikäisen hevosen kanssa emme koskaan pääse kovin korkealle tasolle - ei kisoissa eikä kotona. Mutta yritän keskittyä nauttimaan siitä, mikä minulla on - hieno kaveri! Onneksi Charly elää täysin ilman tällaisia huolia...

2 kommenttia:

  1. Hyvää ja tutun kuuloista pohdintaa! Viime viikolla just estetunnin jälkeen juteltiin, että rakastaminen on oikeastaan päätöskysymys - päätä nyt vaan että Herra Kaakkimus C on tässä vaiheessa Se Oikea. :)

    Olen miettinyt tuota opetusmestariasiaa nyt joka viikko, kun olen fiilistellyt Diplon kanssa. Antaahan se paljon ilmaiseksi ja tavallisempien tuntsareiden tuuppaminen on tavallaan palkitsevampaakin. Mutta ei siitä silti pääse mihinkään, että mansikkahillon syöminen on paras tapa saada käsitys siitä, miltä mansikkahillo maistuu. Että laukka voikin olla niin lyhyt ja niin vahva. Että pidäte voikin mennä oikeasti läpi pelkällä istunnalla. Että hevonen tosiaan tuntuu nousevan edestä kun takaosa toimii oikein... Jollei torstaisin putoaisi takaisin maan pinnalle Roosan kanssa, niin voisi vaikka ruveta elättelemään turhia luuloja omasta erinomaisuudestaan. ;)

    VastaaPoista
  2. Nii-iin, tässähän se on koko ratsastamisen autuus ja ihanuus! Herra Kakkimus on kyllä ilman muuta omalla tavallaan Se Oikea, eihän se varmaan muuten minulla olisikaan. Mutta tuostahan se haaste juurikin tulee, että kun välillä pääsee mansikkahillon makuun, on kaurapuuro sitten vähän ankeaa. Diplo-hilloa ei ole kyllä minulle vielä tarjoiltu, mutta se on nähty, että tuo omakin eläin aina tarjoaa hetkittäin jonkinlaista marjasurvosta, ja vaatimustaso siis taas nousee. Hetkittäin...!

    VastaaPoista