Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Heppa täydessä laukassa on kaikkein raainta voimaa

Aivan aluksi haluan kiittää... teitä kaikkia lukijoita! Sekä niitä, jotka ovat kommentoineet tänne ja niitä, jotka ovat tulleet kiittelemään livenä. Kiitokset hämmentävät. Aloitin kirjoittelun lähinnä omaksi iloksi ja että minulle jäisi "päiväkirja" Charlyn kanssa vietetystä ajasta. Kivaa, jos tästä on iloa muillekin!

Tarkoitus oli kirjoittaa tällä kertaa parista kursseilla ja lukemalla opitusta asiasta, mutta mukava heppulani järjestikin muuta kirjoittamisen aihetta. Olemme tottuneet jo pakkaseen, herra C on ollut kohtuullisen pirtsakka mutta vielä ihan hallittavissa. Eilinen ihana auringonpaiste houkutteli meidän pienelle maastokävelylle. Charly lönkytti perässä lähes uneliaana, haisteli vähän lunta ja maiskutteli. Napsin siitä muutamia valokuvia ja olin tyytyväinen, kun viime kesän sairasloman jälkeiset talutusongelmat olivat menneen kesän lumia. Ihana, idyllinen päivä - kunnes yhtäkkiä napsahti. Huomasin roikkuvani koko voimistani rukkasissani, australialais-kiinalaisissa liukkaahkoissa karvatossuissa ja jo tutuksi tulleessa Munamies-asussa laukkaan pyrähtävässä hevosessa, joka jostain edelleen tuntemattomasta syystä oli kuullut "vapauden kutsun".

Huonostihan siinä kävi - irti se pääsi. Herra C.n vauhti vaan kiihtyi. Ja suunta oli suoraan autotielle.

Tallillemme johtava yksityistie johtaa mutkaiselle ja mäkiselle autotielle, joka tallin kohdalta alkaa heti todella jyrkällä ylämäellä. Mäki on tunnettu siitä, että useat autoilijat käyvät alamäessä ottamassa lisävauhtia selvitäkseen ylös asti - ja alastulijat puolestaan varmistelevt ajelemalla keskellä tietä, jos vaikka sattuisi lipsahtaman mutkissa pusikkoon. Sinne paineli meidän Il Cavallino Rampante, harja hulmuten ja häntä tötteröllä. Minä perässä lipsuvilla tossuilla, huudellen vuorotellen Tsaaaaalia sekä apua ylä- ja alakerrasta. Mietin jo, että soittaisin tallillta apua, mutta puhelin oli tallissa. Ja kuka auttaisi, kun tietääkseni tallilla ei sillä hetkellä ollut yhtään ylimääräistä autokuskia tai muuta potkukelkkaa kummempaa apuneuvoa paikalla?

En ehtinyt edes tienristeykseen, kun täyttä laukkaa painava hevoseni oli kadonnut jo ylämäen mutkien taakse. Juostessa sekunnit tuntuivat pitkiltä. Odotin, kuuluuko ensin rytisevän pellin ääni, kuolevan hevosen tuskanhuuto vai alamäestä täyttä vauhtia kaasutteleva bussi. Mikä on hevosvakuutuksemme korvauskatto liikennevahingoissa? Jos ei kolaria tule, rikkooko jäisellä asfaltilla laukkaaminen muuten hevosparan jalat? Ja ennen kaikkea, mikä korvaa minulle Charlyn?

Helpotus oli suuri, kun alamäkeä kiitikin yhtäkkiä täyttä laukkaa alas onnellisen ja rentoutuneen näköinen hevonen. Se kaarsi ohitseni viereisen talon pihaan ja kävi tutkimassa niiden kuistia. (Tätä varten tehdään ne mainokset "mitä kahvia tarjoaisit odottamattomille vieraille"!) En ehtinyt kuitenkaan napata kiinni riimusta, kun se jo kiihdyttikin uudestaan, hörähti mennessään vaan että "moikka mamma, mä meen nyt" ja lähti edelleen painelemaan täyttä kyytiä - tällä kertaa onneksi tallia kohti. Kun olin hölkännyt sinne jäljellä olevat 652 metriä, ovella odottikin närkästyneen näköinen hevonen, joka näytti kysyvän, että missäs se ruokatarjoilu viipyy.

Kuvan söpö ja viaton eläin ei mitenkään liity ylläkuvattuihin tapahtumiin.
Karkureissusta ei jäänyt hevoselle mitään traumoja tai fyysisiä vammoja. Omistajan henkinen tasapaino koki vähän kolauksia. Tämän jälkeen ratsastus sujui ällöttävän hyvin: hevosen takapää ainakin toimi, ja se oli heti kuolaimella ja ulko-ohjan tuella, kun otin ohjat käteeni. Jatkossa suuntaamme irrottelevat mäkitreenit muuhun suuntaan kuin liikenteen keskelle! Koska pakkanen näyttää keräävän ihan liikaa virtaa, otetaan talutteluihin nyt myös perusriimua järeämmät varusteet käyttöön. Selvästikään karkureissu ei johtunut säikähtämisestä, vaan pelkästä halusta juosta ja riehua vähän enemmän kuin mitä hidas ja tyhmä ihminen olisi sallinut.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Jollain oudolla tavalla oli kauhun keskellä samalla hienoa nähdä maailman hienoimmin laukkaava, vauhdikas ja onnellinen eläin, joka selvästi nautti joka sekunnista, jonka se sai olla hevonen. Voi kun nuo upeat "villinä ja vapaana arolla" -hetket voisi tarjota sille aina jatkossa turvallisemmassa ympäristössä!

3 kommenttia:

  1. No huh apua, olihan jännittävä "kävelyretki". Onneks ei sattunut mitään!
    Se on muuten hienon näköistä, katsoa vapaana painelevaa hevosta!
    Yks kesä ratsastin arabillani isolla pellolla. Sillä oli alla useamman päivän vapaa meidän kesälomareissun takia. Ruuna laukkas muka niin kivasti ja rennosti, joten annoin vähän lisä ohjaa, taas vähän lisää.. Kunnes ruuna huomas sen ja pukitti mut kauniilla, pienellä kuperkeikalla peltomaata tutkimaan :P Ruuna juoksi pidemmän kautta liittymään, minä suoraan - ja hävisin silti!
    Siellä se sitten tiellä odotti "apua-tule-pelastamaan"-ilmeellä, kun ohja oli mennyt jalkojen välistä. Heppaparka! Mut hienolta se näytti painellessaan häntä tötteröllä ;D

    VastaaPoista
  2. mahtava toi kuva, jossa tapahtumiin liittymättömän kavioeläimen yksityisyys on varmistettu tuolla sensuuripalkilla, joka peittää silmät. :D

    Ja huh, onnneksi selvisitte säikähdyksellä!

    VastaaPoista
  3. Totta, ne on niin uljaan näköisiä kun saavat painella itse valitsemaansa vauhtia itse valitsemaansa suuntaaan! Kyllähän yksityisyys täytyy varmistaa, että kukaan ei tule moittimaan väärän hevosen maineen pilaamisesta..

    VastaaPoista