Joulukalenteri: itsenäisyyspäivä-special

Tämä tositarina perustuu Herra Ekonoomin isän kertomaan.

"Tuosta naapuristakin otettiin hevoset rintamalle. Aika rankkaa oli siellä emännällä kuulemma pitää isoa taloa vähäpoikien ja työväen voimin, kun ei ollut hevosia työssä apuna. Mutta sitten jotain vuoren päästä tuli piiristä ilmoitus, että ruuna lähetetään takaisin täysin palvelleena. Se oli jotain pientä vammaa saanut ja siksi ei sopinut enää sotatoimiin.

Lähetettiin nuorin renki hakemaan ruunaa asemalta, kun oli joutilaimpana lähtemään. Ja sinnehän se juna sitten tuli, asemalle. Ja siellä muun kuorman mukana tuli se rautias ruuna. Olihan se laihtunut ja vähän aralta ensin vaikutti, mutta kyllä se renkin mahtoi silti tunnistaa. Renki laittoi sille päävehkeet ja oli sitten laittamassa pienen reen eteen, kun se oli saatu asemalle tuotua naapurin avulla. Mutta ruunapa päätti silloin vallan riistäytyä vapaaksi. Ja meinaan lähti erinomaisen lujaa, kun kerran lähti. Sitä miehissä yritettiin saada kiinni, mutta mitäpä ihminen hevoselle mahtaa kun se oikein juoksemaan lähtee.

Renki lähti jälkiä seuraamaan. Ensimmäiset vastaantulijat osasivat sanoa, että vastaan se juoksi, mutta kukaan ei oikein osannut neuvoa suuntaa. Asemalta joen suuntaan se meni. Joku vielä sillalla kosken partaalla väitti nähneensä hevosen, mutta kirkolle ehtiessä jäljet olivat jo sekoittuneet, eikä kylällä ja torilla ollut kukaan vallan mitään huomannut.

Pakkanenkin oli ja pimeä tuli. Hitaasti alkoi nuoren rengin kotimatka. Asemalta kotitilalle on se parikymmentä kilometriä ainakin. Ei siellä välillä silloin juuri asutusta ollut. Osuuskaupan ahteesta kun metsätielle lähti, niin siinä on hyvä kipuaminen isoja ylämäkiä ennen kuin eres seuraavan kylän valot alkavat näkyä. Aika paljon sitä renkipoikaa pelotti, että mitä emäntä sanoo. Kun takaisin piti ensin saada kallis hevonen, ja henkissäkin vielä, mutta kun hän sen heti menee asemalla hukkaamaan. Että suren suuhun mahtaa ruuna vielä joutua yksinänsä tuolla korvessa.  Se oli siihen maailman aikaan sellainen peli, että ei talossa hyvällä katsota kelvotonta työntekijää.

Se oli jo ilta pitkällä kun renki vihdoi alkoi sinne omalle markille tulla. Mutta heti sille juoksi talon pojat vastaan, että mikä se sinulle matkalla tuli, kun pelättiin että on pahasti käynyt matkalla. Se ruunahan se oli vallan jo tullut kotio paria tuntia aikaisemmin, kovaa vauhtia ja vähän hiessä. Kovasti oli ihmetelty, mihin se oli miehen tiputtanut, kun yksinään tuli.

Sen mää vaan sanon, että eri viisas on tuolllainen suomehevonen, kun sorassa on kovissa paikoissa ja kun sieltä pois pääsöö, niin heti osaa kotiosa tulla, vaikka ei  turhan monta kertaa aiemmin ollut tallinsa ja aseman väliä ajettu!"

***
Ei olisi meillä itsenäisyyttä ilman myös hevosten sodissamme antamaa panosta.
Näin kerrotaann sotahevosistamme:

Suomi oli ennen talvisotaa maatalousvaltainen maa, jossa hevonen oli sekä maa- että metsätaloudessa välttämätön apu. Vuonna 1939 oli maassamme 318 000 täysi-ikäistä ja 60 000 alle kolmevuotiasta hevosta. Hevoset olivat rodultaan suomenhevosia ja ne olivat tottuneet hyvin maamme erikoisolosuhteisiin, kuten ankaraan talveen. Syksyllä 1939 todettiin sotakelpoisiksi yli 173 000 hevosta.

Hevosten merkitystä korostaa se, että maassamme oli esimerkiksi vuonna 1939 vain 53 000 autoa, kun niitä oli vuonna 2000 huomattavasti yli kaksi miljoonaa. Puolustusvoimien rauhanajan joukoilla oli syyskuussa 1939 4700 hevosta mutta vain 134 kuorma-autoa.

Syksyllä 1939 armeijamme valmiutta kohotettaessa otettiin puolustusvoimille siviiliyhteiskunnasta 60 000 hevosta. Sodan aikana otettiin vielä lisää 12 000 hevosta.

Hevosten suurta tarvetta kuvaa se, että esimerkiksi 15 000 miehen vahvuiseen divisioonaan kuului 3500 hevosta, mutta vain 100 moottoriajoneuvoa. Noin 3000 miehen vahvuiseen rykmenttiin kuului 500 hevosta, 850 miehen vahvuiseen pataljoonaan 100 hevosta, 190 miehen vahvuiseen komppaniaan 10 hevosta ja 780 miehen vahvuiseen kevyeen kenttätykistöpatteristoon peräti 430 hevosta. Jalkaväkipataljoonaan ja -komppaniaan ei kuulunut yhtään moottoriajoneuvoa ja rykmenttiin ainoastaan yksi henkilöauto ja kaksi moottoripyörää.

Hevoset olivat kaluston, ampumatarvikkeiden, muonan, kenttäkeittiöiden ja raskasaseyksiköissä aseiden kuljetusta varten. Suuri osa hevosista sitoutui rehun kuljetukseen. Kenttätykistössä hevoset vetivät tykkejä yhtä raskasta patteristoa lukuun ottamatta. Raskasta tykkiä vetämään tarvittiin kahdeksan hevosta. Hevoset pystyivät normaalisti vetämään noin 300 kg:n tavarakuorman. Talvisodan alussa käytettiin kärryjä, mutta lumipeitteen kasvaessa siirryttiin rekien käyttöön.

Varsinaista ratsuväkeä olivat Suomen armeijassa jalkaväkidivisioonien kevyiden osastojen eskadroonat sekä Ratsuväkiprikaatin joukkoyksiköt Uudenmaan Rakuunarykmentti ja Hämeen Ratsurykmentti. Kevyet osastot lakkautettiin jo jatkosodan alkupuolella, mutta ratsuväkirykmentit taistelivat kunniakkaasti jatkosodan loppuun asti. Varsinainen taistelu tapahtui ratsuväellä jalan.

Talvisodan aikana menehtyi 7200 hevosta, joista 4000 vihollistulessa. Huhtikuussa 1940 aloitettiin hevosten kotiuttaminen, sillä niitä tarvittiin kipeästi alkaviin kevään kylvötöihin.

Välirauhan aikana hevosten määrää joukkojen organisaatioissa vähennettiin ja vastaavasti moottoriajoneuvojen määrää lisättiin, vaikka mahdollisuudet tähän olivatkin rajalliset. Esimerkiksi divisioonan hevosten määrä pieneni 3500:sta 2000:een.

Kesäkuussa 1941 ennen jatkosotaa otettiin puolustusvoimille 35 000 hevosta armeijan omien 9500 hevosen lisäksi. Sodan aikana otettiin vielä lisää 15 000 hevosta. Jatkosodan hyökkäysvaihe oli hyvin raskas ja noin 900 hevosta nääntyi rasituksen tai heikon ravitsemuksen johdosta. Yhteensä jatkosodassa menetettiin noin 15 000 hevosta. Sotasaaliina saatiin yli 12 000 hevosta, joista suuri osa oli huonokuntoisia.

Armeijan hevosten suuren lukumäärän, haavoittumisten ja sairauksien johdosta eläinlääkintähuolto oli sotien aikana kovan paineen alaisena. Eläinlääkintäyksiköt pyrittiin mitoittamaan mahdollisuuksien mukaan tarpeita vastaaviksi. Niinpä oli käytössä asianmukaisia sairastalleja sekä hevossairaaloita. Armeijan tarpeet johtivat puolestaan siihen, että kotirintaman eläinlääkintä jouduttiin hoitamaan vähäisellä henkilöstöllä.

Hevosten merkitys oli sekä talvi- että jatkosodassa armeijamme liikkuvuudelle täysin ratkaiseva. Millään sen ajan moottoriajoneuvolla ei olisi voitu korvata hevosta maastossa, sillä juuri maastoliikkuvuudessa hevonen oli ylivoimainen. Sen sijaan pitkiin tiekuljetuksiin hevonen oli liian hidas ja kuorma oli pieni.

Suomalainen sotilas tunsi suoranaista aseveljeyttä mukanaan olleita hevosia kohtaan. Hevosia pidettiin tavallaan sodan sijaiskärsijöinä. Niistä pidettiin mahdollisimman hyvää huolta. Suomenhevonen osoittautui hyvin luotettavaksi ja kestäväksi myös sodan ajan olosuhteissa. Suomenhevonen ja samalla sotahevonen saikin 1990-luvun lopulla oman muistomerkkinsä kiitollisuuden osoituksena sodissamme tehdyistä suurista palveluksista.
tekstin lähde: Veteraanien perintö

Ps. Tuusulan lottamuseon perusnäyttelyssä on myös paljon kiinnostavaa aineistoa sodissamme palvelleista hevosista, eläinlääkintälotista ja ns. Olympiahevosista, lähinnä saksalaisista puoliverisistä, jotka peruuntuneiden vuoden 1940 olympialaisten asemesta päätyivätkin sotarintamalle Suomen armeijan mukana. Suosittelen tutustumaan museoon ja näyttelyyn. Lisähoukuttimena toimivat museon kahvilan erinomaiset korvapuustit ja muut leipomukset.

Ps.Ps. Ekonoomin isä jatkaa vielä: "Niitä sotasaalishevosia muuten tuotiin sitten eri paljon tuonne Laukon kartanoon. Ja ne oli aika erikoisia hevosia, orlovia ja kaikenlaista muuta ulkomaanelävää. Ei täällä varmaan sellaisia oltu ennen nähty. Sieltä sitten soran jälkeen meiränkin ukko sai sellaisen sotasaalishevosen varsan, sellainen iso ja musta se oli. Se oli meillä sitten pitkään, minäkin olen poikasena sen kanssa sitten pelannut. Ja se hevonen oli sit-ten vii-sas. Maailman viisain hevonen."

Mutta se onkin jo aivan toinen tarina.