Kuukauden korjaussarja

Se on aina kovin hämmentävää, kun minun hevoshistoriallani asiat menevät jonkin aikaa tasaisen hyvään suuntaan. Pitäisikö varautua jo siihen, että maailmankaikkeus pudottaa kohta jonkun ansaitun pommin myös hevoselämän tielle? Juuri pääsin ihmettelemästä, että nyt itse asiassa ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen minulla on talvikaudelle hevonen, jolla voi ratsastaa - ja jonka säilyminen hengissä seuraavaan päivään on enemmän itsestäänselvyys kuin iltarukousten vakioaihe.

Lyhyesti sanottuna: kaikki on kovin hyvin Kirkkonummen perämetsissä. Se oli ehkä se satula, se lihasjumi tai se maha - tai ne kaikki yhdessä. Nyt on taas valoa tunnelissa ja toimiva hevonen.

Koska aina pitää yrittää jotain parantaa on taas kuukauden korjaussarjan aika. Näihin asioihin olen erityisesti panostanut ja samoja teemoja jatketaan myös seuraavan kuukauden treeneissä, että hyvät asiat saadaan iskostettua lihasmuistiin riittävän pysyvästi:

• Alkukäynnit taluttaen maastakäsin. Ennen tunteja ja itsenäistäkin ratsastusta olen yrittänyt mahduttaa aikatauluun aina vähintään 15 minuuttia taluttelua. Tekee hyvää sekä minulle että hevoselle. Vie toki sen 15 minuuttia enemmän vähäisestä ilta-ajasta, mutta antaa paljon. Molempien kropat ehtivät lämmetä työntekoa varten ja ainakin ratsastajan ajatukset nollautuvat paremmin kävelyn aikana kuin kiirekiirekiireessä maneesiin syöksyessä.
• Kädet pysyvät paikallaan jo huomattavan paljon aikaisempaa paremmin. Valmentajan haukansilmällä on tähän edelleenkin välillä huomautettavaa. Väittäisin, että turhia pakkoliikkeitä on silti selvästi alkusyksyä vähemmän. Ja hevonenkin rentoutuu entistä nopeammin ilman että se itse tarjoaa turparyntäissä -esitystä heti alkuun (ja tähän esitykseen minä en enää lähde mukaan). Kesällä tehty ohjien teippaus oli kerrassaan nerokas idea. Se auttaa entistä paremmin hahmottamaan sopivaa ohjaspituutta, eivätkä narut liu'u käsissä kovinkaan paljon ilman että sen itse huomaisin.
• Pohkeet. Pohkeet pohkeet pohkeet ja niiden käyttäminen! Yksi positiivinen asia sentään jäi työkaluksi Piinapenkissä vietetyistä viikoista: ihme kyllä huomasin saavani pohkeeni paremmin kiinni estesatulassa, ja pääsin huomaamaan, miten helppoa hevonen on saada  pohkeen eteen sitä pohjetta käyttämällä. Joo - kuulostaa ihan idiootin hommalta taas kerran! Samaa fiilistä haen myös koulusatulan kanssa. Lyhyillä jaloillani se ei ole ihan helppoa, mutta yritän kiinnittää tähän huomiota. Haasteellisempiin hetkiin on ollut puolestaan aivan nerokas  vinkki ratsastaa kuin shetlanninponia eli napauttaa muutaman kerran napakasti pohkeilla. (Kiitos Laura!) Toimii näköjään Kessi-poniin paljon paremmin kuin raippa tai kannus, ja aiheuttaa vähemmän protestointia. Tosin protestit taisivat kadota kokonaan satulan toppauksen jälkeen. Koputa puuta.
• Asenne. Ehkä vähitellen alan uskoa ja luottaa siihen, että hevonen ei ole kuolemassa tai menemässä rikki joka kerta, kun joku huono hetki tai päivä osuu kohdalle. Myönnän, että minun on ollut vaikea vaatia asioita hetkinä, jolloin olen kokenut, että vastustelu tai vaikeus johtuu hevosen fyysisestä epämukavuudesta. Tämä on varmaan ikuinen taistelu, jota moni hevosenomistaja käy itsensä kanssa: uskooko kurin ja jämäkkyyden johtavan tuloksiin senkin uhalla, että liikutaan hevosen epämukavuusalueella tai laitetaan se toimimaan fyysisistä rajoitteistaan huolimatta? Vai vaihtoehtoisesti ajatellaanko, että on oikein tehdä ainoastaan sitä, mikä on selvästi helppoa ja mahdollista? En varmaan ikinä keksi tähän ainoaa oikeaa vaihtoehtoa. Tällä hetkellä seilaan enemmän sinne epämukavuusalueella käymisen puolelle. Se tosin koskee myös omia fyysisiä ja henkisiä rajoitteitani. Tällä hetkellä on aika vahva luottamus siihen, että minulla on sittenkin riittävän terve hevonen, joka kykenee kohtuullisesti selviytymään vaadittavalla tasolla.

Vuoden 2015 alkuun pitäisi varmaan keksiä pieniä välitavoitteita. Kuitenkin tämä koko edessä oleva talvitreenikausi ja terveenoloinen hevonen pistää olon niin nöyräksi, että en helposti kykene sanomaan, mitä haluaisin. Oma haasteensa ensi vuonna on, että ajankäytöllisistä, minusta ja Kessistä riippumattomista syistä, en todennäköisesti pysty edes kilpailemaan kuin rajoitetusti jos sitäkään. Se tuntuu itse asiassa yllättävän pahalta, vaikka en voi väittää olleeni tähän astikaan mikään "oikea" kilparatsastaja. Konkreettisia tavoitteita olisi vain paljon helpompaa asettaa kisatuloksiin perustuen. Nyt täytyy yrittää kehittää muita, toimivia mittareita. Sen kun tietäisi, mitä ja miten. Pientä kohtalon ivaa on, että nyt kun kaikki tuntuu ratsastuksen kannalta niin kovin mahdolliselta, tekisi mieli asetaa itselleen koviakin treenihaasteita ja katsoa mihin paukut riittävät. En vain tiedä, mikä on toteuttamiskelpoista ja järkevää.

Mutta eikös minulla ole ennen kaikkea kaunis ja ihana hevonen? <3

Hei, porkkanasetä! Sun taskussas on porkkanaa!
Mä tulen ja räkäisen tuohon linssiin niin voit keskittyä olennaiseen ja syöttää minulle herkkuja!