Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Romahdus

On tämä ratsastus siitä jännä laji, että mitä enemmän oppii, sitä vähemmän osaa. Ja juuri kun asiat saa kaikilla mahdollisilla tavoilla oikealla tolalle, tapahtuu joku täysin triviaali vastoinkäyminen, joka sekoittaa ratsastajaparan pään täysin. Siinä pisteessä nyt ollaan. Olin tuudittautunut tyytyväiseen harhaluuloon siitä, että osaan (vähän) jotain, hevoseni on kehittymässä ja koska käytössä on varsin mainiot opetusresurssit, on huikea rakettimainen nousu ratsastusmaailman taivaalle toki edessä. Välittömästi.
 Sitä saa mitä ansaitsee. Viime estekisojen huonosti mennyt verkka ja sitä seuraava holtiton estetunti romauttivat ratsastajan korvien välin siitä rennosta, itsevarmasta hyppääjästä onnettomaksi säätäjäksi, jolle tällä viikolla pelkät kavaletti- ja ristikkotehtävät (puhumattakaan huikeasta 50-senttisestä okserista, hui!) tuottivat suunnattomia vaikeuksia. Jännitys, kireys ja yliyrittäminen ei koskaan paranna mitään suoritusta. Korvien välille on kovin vaikeaa sanoa, että eihän tässä mitään järkeä ole... Entinen porukan rohkein olikin taas törmännyt tämänvuotiseen annokseen hätäilyä, stressaamista ja turhaa säätämistä.
 Joku sen sijaan oli hyvin, hyvin onnellinen: pieni valkoinen hevonen! Kun viime viikolla etenemistämme moitittiin laiskahkoksi, irtosi nyt opettajasta epäuskoinen ähkäisy: oho, siitähän löytyy vauhtia! Lentävä Valkoiseni tykitteli ympäri maneesia niin suurella elämänriemulla, että esteet olivat tuskin edes hidasteita, ja muutama vedettiin ohi, ja kunniakierros perään, kun kovaa kaahaaminen oli vaan niin kivaa! Salaa toivoin, että tämän olisivat nähneet kaikki ne, jotka vuosien ajan ovat huomautelleet  kyseisen hevosen hitaasta etenemistyylistä...

Juuri kun olin onnittelemassa itseäni hyvin tsempatusta suorituksesta, hiipi maneesin katsomoon hiirenhiljaa pari lyhyttä ihmistä. Hädin tuskin aidan takaa näkyvät pipontupsut säikäyttivät herra C:n ja sitten sitä mentiin! Onneksi sain lopeteltua tunnin vielä kivasti pyörivään ja kontrolloituun loppulaukkaan, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jäi jonkinlainen itkun ja naurunsekainen epäusko: miten olenkaan parissa viikossa taantunut alkeiskurssin tasolle!

Tänään olin uudella tsempillä liikenteessä ja muistelin eilisiä hyviä oivalluksia: sain jalan asentoa korjattua ja todellakin ensimmäistä kertaa elämässäni istuttua tehokkaammin alas (miksei minulle kukaan ole aikaisemmin sanonut "pyöritä lantiota" vaan ainoastaan "istu alas" - itsestäänselvä asia aukeni oikeilla sanoilla). Kun kuitenkin kesken tuntia kentälle viriteltiin eilisen esteradan keskelle pari kavalettia, alkoi selkä puskea kylmää hikeä: mitä jos syöksymmekin holtittomasti päin esteitä, mitä jos se ei käänny? Järki sanoi, että olen todella, todella typerä, mutta toki hevonen aistii hölmöilyn. Ketutti, suoraan sanottuna! Onneksi rennohkot loppuravit ulkokentällä pelastivat fiiliksen, ja nyt taas mennään pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä (=huomista tuntia).

Se järkevä puoli minussa tietää, että näitä kausia tulee ja menee. Takkuilu kestää aikansa, mutta sitten jonain aamuna vaikeudet ovatkin hävinneet. Ratsastus on hyvin paljon korvienvälilaji, ja silloin kun se ei toimi, ei tuloskaan voi olla hyvä. Vaikeina hetkinä pitää vaan puristaa itsensä etenemään pienesti ja paloittain: nyt ei haaveilla kisoista eikä pikapaluusta kasikympin radoille, vaan keskitytään siistiin perusratsastukseen ja tekniikkaan. En näe mitään järkeä siinä ratsastustyylissä, että vieraisiin olosuhteisiin lähdetään ylittämään omia rajojaan: perustyö on pakko tehdä kotona.

Charlyllakin alkaa nyt olla vähän erilaiset säädöt kuin ennen, joten siihenkin saa totutella. Nyt tehdään Herra C:stä hienoa hevosta ja meistä yhdessä kunnon ratsukkoa - mutta vähitellen, toivottavasti päivä päivältä vähemmän stressaten!

Silti intoni lajiin on niin suuri, että vaikka synkimpänäkin hetkenä minulle tarjottaisiin mahdollisuutta lopettaa, en sekuntiakaan voisi kuvitella luopuvani ratsastuksesta tai Charlysta!

3 kommenttia:

  1. Tiedän mistä puhut. Itsellä ollut tässä lähiaikoina ihan samat fiilikset.
    Miten se voikin olla niin, että mitä enemmän muka ymmärrät ja tajuat niin sitä vaikeampaa se ratsastaminen on?

    VastaaPoista
  2. kaikki me varmaan käydään tuolla säännöllisin väliajoin, toivottavasti ei jäädä ankeuteen pesimään. Mulla jostain syystä tosi usein tulee juuri tässä alkukeväästä ratsastuksellinen takapakki. Tiedä johtuuko vuodenkierrosta, auringonpilkoista, hormoneista vai työkiireistä, mutta sekin on helpottanut, että on tunnistanut ilmiön. Kyllä se siitä taas kesään mennessä helpottaa...

    Mahtava kuvitus, muuten! :D Ja tuo pieni valkoinen hevonen tuossa videossa! Mikä kullanmuru!

    VastaaPoista
  3. Niinpä! Oppiessa sitä osaa kiinnittää enemmän huomiota pieniin asioihin, tietämättömänä oli onnellinen suurista linjoista - ja ihan nuorena ei ollut millään muuta väliä, kuin kaahottaa lujaa! Voi kun olisikin kiinni vaan vuodenajasta, mutta totta on, että mullakin taitaa laskusuhdanne osua aina kevääseen! Kevään kääntyessä kesäksi se tosin taas paranee (ja viime kesänä sitten sekosin ja ostin hevosen;)

    Video oli aika huikea, tunnen suurta sympatiaa setää ja pientä valkoista kohtaan!

    VastaaPoista