Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Hopea ei ole helteellä häpeä

Eilinen kisareissu jäi kaivelemaan sen verran, että tänään työnsin aamuvarhaisella Herra C:n uudestaan koppiin ja ajelimme lähialueella pidettyihin seuraestekisoihin. Etukäteen vähän mietitytti: lämpötila näytti jo aamulla lähes kolmeakymmentä, joten hikinen kisa oli tiedossa. Samoin arvelutti rata, sillä aamulla ilmoittautuessa näin radalla useammankin kapean porttiesteen, jotka tiesin Challelle epämieluisiksi. Ajattelin kuitenkin mennä ratsastelemaan 50-60 luokan ottaen sen hyvänä treeninä ja mukana tapana viettää hellepäivää. Toista luokkaa katsoisin sitten fiiliksen mukaan.

Aamumme venähtikin yllättävän pitkäksi: olimme luokan viimeiset lähtijät ja meitä edeltänyt ratsastaja teki sellaisen ilmalennon, että ensihoitajat ja ambulanssi tilattiin paikalle. Charly-parka odotteli kiltisti helteessä ja vaikka saimmekin ystävällisesti verkata vähän lisää ennen suoritusta, oli uljas saksalainen estehepo hyvin tahmea. Kerrankin minulla oli siis mahdollisuus keskittyä hyviin teihin ja tempoon! Rata sujui hitaasta etenemisestä huolimatta tyylikkäästi: jopa pelätyt portit menivät kauniisti ja vaativa tiukka S-kaarre kakkos- ja kolmasesteen välillä meni ihan nappiin. Valitettavasti ratsastajalta alkoi happi loppua radan loppupuolella. Yllätyksekseni pääsimme silti palkintojenjakoon: viides sija!

Vaikka meno oli kovin tahmatassuista, päätin lähteä "isompaan" (heh) "noin 70 cm"-luokkaan, jossa omien havaintojeni mukaan esteiden korkeudet huitelivat 70-80 välillä. En odottanut suuria, sillä Charly oli niin laiska. Olisipahan tämä nyt kuitenkin hyvä rataharjoitus ja valmistelisi tuleviin koitoksiin. Hain kannukset kassista vain potkiakseni ne minuuttia myöhemmin pois: saksalainen estehevonen koki estekoon kasvaessa maailman nopeimman heräämisen ensimmäisen verkkaesteen jälkeen! Minkäänlainen vauhdittava apuväline ei ollut todellakaan tarpeen...

Olin jälleen viimeinen lähtijä, ja muiden suorituksia seuratessa alkoi vähitellen korvien välissä kohista: tässä olisi hyvät mahdollisuudet sijoittumiseen, jos Charly ei vain kieltelisi! En ollut täysin varma, olimmeko hypänneet maaliskuun surullisenkuuluisten estekisojen jälkeen kunnolla rataa tuolla tasolla, mutta lähdin kuitenkin päättäväisesti matkaan. Alku sujui hyvin - temponsäätely ja laukan rullaus oli ihan nappisuoritus, mutta kakkosen ja kolmosen välinen s-mutka vaati odotetulla tavalla "pientä säätöä" neljän virhepisteen verran. Tämä kohta oli tuottanut ongelmia monille muillekin - tie, joka pienemmillä esteillä oli riittävä, meni nyt vauhdin ja hyppyjen kasvaessa todella tiukaksi. Kuulin elävästi korvissani taas valmentaja eilisen karjunnan, ja päätin että nyt ei himmailla - rata vedetään loppuun ja kaikki esteet yli apinanraivolla kävi miten kävi. Kuulin vain tuulen suhinan korvissa ja ratsastin, ratsastin, ratsastin... Pohkeet pysyivät kuin liimattuina kyljissä kiinni, seurasin katseella ja varmistin, että ohijuoksuihin ei ollut mitään mahdollisuutta. Joku hypyistä taisi olla aika iso ja hurjan näköinen, mutta kyydissä pysyttiin, vauhdilla edettiin ja maalilinja ylittyi. Niin iso asennemuutos ja tsemppaus minulta, että pelkästään tämän tunteen takia kannatti maksaa osallistumismaksu! Minä pystyn siis siihen vieläkin - siihen, että esteiden yli mennään asenteella eikä jännittäen! Viis virhepisteistä - henkisesti olin tämän päivän ja viime kuukausien voittaja.

Ja sitten palkintojen jakoon: kakkossija! Kukaan ei saanut loppupeleissä puhdasta rataa. Voittajan ja minun välillä oli ajoissa vajaa sekunti, jonka olisin ilman muuta saanut kirittyä, ellen olisi ottanut Challea vähän napakammin kiinni seiskan ja kasin välisellä tosi pitkällä linjalla. Hyvä me!

Olen nyt kotona silitellyt ruusukkeitani ja muistellut menneitä. Vaikka ihan nollaradalla en voikaan ylpeillä, sain tänään taas homman rullaamaan entiseen malliin asenteen puolesta ja siksi ehkä arvostan tämänpäivän sijoituksia aiempia tähtihetkiä korkeammalle. Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, miten kovan tsempin, taistelun ja kyynelten takana nämä menestyksen pikkupalat ovat! Nyt ihan oikeasti tuntuu taas siltä, että Challenkin kunnon parantuessa estehyppelystä kannattaa jatkaa niin pitkälle kuin papan ja tädin rahkeet riittävät.



Ps. Lopuksi vielä supernolo tunnustus: lensin jälkimmäisellä kunniakierroksella maahan kuin leppäkeihäs. Yllättäen Charly kiljaisi kuin Piilomaan Pikku Aasi, ja sen jälkeen alkoi herran takamus lentää ilmaan sellaisella vauhdilla ja korkeudella, että yllätetyllä kuskilla ei ollut mitään kyydissäpysymisen mahdollisuuksia. (Tutuille tiedoksi, että nyt ei todellakaan puhuta mistään normaaleista mini-Challe-pukeista, vaan kunnon rodeosta.) Epäilen jonkun pörriäisen pistäneen hepoparkaa pyllyyn, niin kiukustunut se oli. Seuraan tilannetta, josko huomenna alkaisi näkyä jotain pistokohtaa tai turvotusta. Minua oikeastaan vaan nauratti. Tilanne tuli täysin yllättäen eikä mihinkään sattunut. Tulikin valitettua keskiviikkona työpaikan kesäjuhlissa, ettei paikalle ollut tuotu kantriteemaan sopivaa sähköhärkää - sainkin sitten ihan aidot ravistukset luonnossa ja bonuksena vähän hiekkaa vaatteisiin!

3 kommenttia:

  1. Mahtavaa Sanna ja Challe! Ehdottomasti kuuluukin arvostaa Vaikeuksien Voittamisen ja Sisukkuuden Ruusukkeita yli muiden :)

    VastaaPoista
  2. Onnea kisamenestyksestä ja itsensä ylittämisestä!:)

    VastaaPoista
  3. Pakko alkaa kyllä lukemaan tätä blogia, vaikka yleensä kartan kaukaa hevosen ja ratsastajan elämästä kertovia blogeja. Kirjoitustyylisi on mitä mainioin ja teksti kiinnostavaa.
    Ja onnea menestyksestä!

    VastaaPoista