Tulla vahvaksi, pysyä rentona. Siinä riittävästi haastetta yhdelle ratsastajalle.

Tämän viikon estetunnilla sain valmentajalta kunnon huudot, ja ihan syystä. Olen perfektionisti ja ehkä liikaakin jämähtänyt aiempien estetuntien tyyliin, jossa jokaisen yksittäisen hypyn jälkeen analysoitiin, oliko ponnistuspaikka täydellinen, tempo tasainen, tie hyvä ja ratsastajan istunta kunnossa. Kun tähän yhdistää tämän kevään täydellisen hyppyromahduksen ja kadonneen rohkeuden, on minun ollut todella vaikea hypätä, jos kaikki ennen hyppyä ei ole täydellistä. Tästä syystä olin hyvää vauhtia kehittämässä itselleni tapaa pyöritellä treeneissä irrallisia voltteja - ja vinkua, että en osaa, en pysty, en kykene.

Loistava valmentajani tiesi toisin. Hän näki, että suoritukseni alkoi olla jo jonkinlaisella tasolla ja kun olin pilaamassa taas yhden ratakierroksen volteilla ja valittamisella, sain kunnon lastin ärräpäitä niskaani ja käskyn ryhdistäytyä ja alkaa ratsastamaan. Käskytys auttoi - rata alkoi rullata ja hevonenkin toimia. Uskalsin ottaa vastaan huonommatkin hypyt.

Radalla haasteena on edelleen Charlyn kaahaaminen sen innostuessa - ainakin satulassa ollessa vauhti tuntuu hetkittäin olevan vaikeaa tyylikkäästi hallita. Treeneissä löytyi hetkittäin jo uskallus siihen, että olen oikeasti vetämättä ja pidättämättä vaan rentoudun. Se auttaa - oikeasti! Rentous on epäilemättä suurin haasteeni estepuolella: tänään käytiin treenailemassa pientä kisarataakin ja siellä syyllistyin hetkittäin samaan: jään kädellä liian kovaksi, enkä silloin pääse hyppyyn täydellisesti mukaan. Ongelma tulee esille erityisesti rataa ratsastaessa, koska yksittäisissä pikkutehtävissä tuo temponsääntely ja käden käyttö ei ole ongelma. Ratkaisuja on vain yksi: lisää ratoja, lisää ratoja ja lisää ratoja. Tänään sain kuitenkin onneksi pitkästä aikaa kiinni siitä aidosti hyvästä hyppyfiiliksestä: hyppääminen on taas aidosti kivaa eikä jotain, jota teen pakkopullana, etten saisi kehitettyä itselleni mitään traumoja. Kyllä se tästä!

Samaan aikaan voin tosin kehua myös sillä, että kouluratsastuskin sujuu, jopa siinä määrin, että hetkittäin harkitsen olevani joskus tulevaisuudessa ihan vakavasti otettava kouluratsastaja. (Kyllä, minulta tämä on paljon sanottu.) Olemme ratsastelleet Challe-miehen kanssa helleiltoina sekä apuohjilla ja ilman. Myös ilman alkaa pientä pyöristymistä huomata sekä ainakin sen, että hevosen selkä ja takapää toimivat paljon, paljon entistä paremmin. Valitettavasti käteni ja hevoseni suu eivät pelaa vielä täysin yhteen: ne keinot, joilla tiedän saavani useat muut hevoset jo pysymään hyvässä muodossa, eivät uppoa saksalaisessa jästipäässä kovin hedelmälliseen maaperään. Mutta hetkittäin, hetkittäin! Niitä hyviä hetkiä on ollut paljon.

Kaikkeni annoin, sanoi hikinen Laama-Kameli treenien jälkeen.

Viikon hauskimmat oivallukset ovat liittyneet laukkatyöskentelyyn ja siirtymisiin. Treenailimme yhtenä iltana yhdessä Jaden kanssa, ja reippaasta seurasta innostuneena Charlykin päätti väläyttää osaamistaan lajissa "laukanvaihto askeleesta lävistäjällä". En ollut uskoa silmiäni. (Tässä tapauksessa ehkä siis istumalihaksia...) Mutta totta se oli - sama toistui lukuisia kertoja ja molempiin suuntiin. Oikeasta vasempaan oli Charlylle helpompaa, mutta toinenkin suunta onnistui. Siirtymisiä treenasimme taas tunnilla Mian valvovan silmän alla. Suosittelen jokaikiselle tehoharjoitusta "5 askelta ravia, askel käyntiä" sekä "muutama laukka-askel, pari raviaskelta". Ratsastajan vatsalihasten lisäksi ne tekevät aivan ihmeitä hepan ratsastettavuudelle - en ole vähään aikaan nähnyt Challea niin hyvin kuulolla, ja raviinsiirtymiset olivat suorastaan räjähtäviä.