Etusivu         Tytöt         Pojat         Myydään

maanantai 6. helmikuuta 2012

Mitähän ne nyt ajattelee?

Olen järkeillyt, että ratsastukseni kehittymisen epäilemättä suurin jarru on huono liikunnallinen itsetunto. Olin koululiikunnassa se tunari, joka aina viimeisien joukossa valittiin minkä tahansa lajin joukkueisiin (osittain kiitos pitkäaikaisen synnynnäisen jalkavamman). Yleisurheilussa olin täysin kyvytön, lentopallossa puolisokea säheltäjä ja luistimilla varsinainen keilapallo. Hiihtokilpailuissa antoi opettaja yhtenä vuonna armon käydä oikeudesta ja kilpailemisen sijasta määräsi minut järjestämään kisakansliaa ja buffettia, mistä löysinkin todellisen kutsumukseni. Toisaalta olin koripallossa kohtuullinen, voimistelussa hetkittäin hyvä ja suunnistuksessa näppärä, mutta kun on saanut otsaansa ikuisen "seiskan oppilas" -leiman, on sitä vaikea kadottaa.

Olen ikuisesti kiitollinen yläasteen liikunnanopettajalle, joka auttoi minua löytämään omia liikkumistapoja ja asioita, joissa pärjäsin. Aloin hölkätä piteneviä juoksulenkkejä. Hiihdin innokkaasti. Yhtäkkiä minut pyydettiin koulun esiintyvään tanssiryhmään mukaan. Aloin ymmärtää, että en olekaan kaikessa huono.

Ja silti se tunne tulee aina välillä vastaan ratsastaessani: näkikö kukaan? Mitä ne minusta nyt ajattelen? Taasko sählään ja olen huonompi kuin muut? Itsetunnon kehittäminen on itseään ruokkiva kierre: onnistumiset kutsuvat luokseen lisää onnistumisia. Ja sitten aina välillä tulee maneesiin samaan aikaan joku kanssaratsastaja, joka ihan varmasti tuijottaa, kun olen niin huono. Ja siitäkös se sähläys taas alkaa!

Ratsastusmaailma on hetkittäin julma ja varsinkin seläntakana arvostelua joutuu kohtaamaan jokainen. Olen vähitellen huomannut, että vähitellen muita arvostelevat ne, menestyvätkin ratsastajat, jotka tietävät onnistumisen olevan kovan työn takana. Eniten kommentointitarvetta on taas keskitason harrastajilla tai wannabe-ammattilaisilla, jotka mielestään osaavat ja syystä tai toisesta haluavat korottaa itsensä muiden yläpuolelle.

Itse olen huomannut, että paras konsti arvostelun kohtaamiseen ja positiivisten asioiden löytämiseen on altistaa itsensä arvostelulle. Hakeutua tilanteisiin, joista voi sanoa että parempi hetken häpeä kuin puolen vuoden harmitus. Siis esimerkiksi kilpailla - omalla tasollaan - vaikka moni perfektionisti olisi sitä mieltä, että joka päivä ei suoritus olisikaan siihen ihan valmis. Miten voi oppia, jos ei yritä? Miten voi kehittyä, jos ei testaa lähtötasoaan? Miksi jokaisen päivän pitäisi olla samaa puurtamista - eivätkö erilaiset tilanteet tee elämästä juuri elämisen arvoista?



Jep. Kevään ja kesän kisakalentereita täällä katsellaan.

2 kommenttia:

  1. Heh, ei ole ensimmäien kerta kun tuntuu, että mietit vähän samantyyppisiä asioita samaan aikaan kuin minäkin tahollani, ihan sattumalta.

    Koko päivän pohdiskelin, että heitän blogiini liikuntahaasteen. Kirjoitit joskus, ettet juokse, mutta ehkäpä sinäkin...? :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anni, eikai tässä nyt voi muuta kuin vastata haasteeseen...!

      Poista