Kun saapuu syys - ja vatsavaivat

Edelliset treenipäivitykset jäivät siihen pisteeseen, että pari viikkoa sitten päätettiin ottaa vähän kevyempiä päiviä, että Kessi saa mahdollisuuden palautua rauhassa kisoista ja muista poikkeusohjelmista. Onneksi silloin havaittu pieni jäykkyys ja satunnainen epäpuhtaus hävisi muutamassa päivässä. Isompi operaatio oli korjata ratsastajan korvien väliä. Omien videoiden katsomisesta suivaantuneena päätin korjata sen käden asennon ja ohjien pituuden kerralla. Kuten arvata saattaa, ison korjausliikkeen tekeminen ei koskaan ole helppoa. (Niin, nyt puhutaan siis muutaman sentin lyhennyksestä ohjiin...) Ohja lyhyeksi ja pohkeesta eteen kuulostaa helpolta, mutta toteutus on vaikeaa - varsinkin kun sitä höystettiin toistuvalla ja toistuvalla "vakaa käsi" kommentilla. Ja minä sentään luulin käteni olevan vakaa kuin kallio tai ainakin olevan heilumatta!

Avauduin lopulta kaverille siitä, että en vaan tajua. Hän naureskeli omia kokemuksiaan siitä, miten hänelle on monesti sanottu neuvottu korjaamaan kättä, kun itse asiassa pitäisikin korjata vatsa tai jalat tai joku muu ruumiinosa. Vatsa? Jalat? Seuraavana treenipäivänä päätin aloittaa ottamalla keskivartalon tiukempaan syyniin. Ja sieltähän se löytyi - rento istunta, rento käsi ja tyytyväisempi hevonen. Tämä oli taas sellaisia päiviä, jolloin loppukäynneiltä palaa talliin typerä virne naamallaan. Itse asiassa onnistuin niin hyvin, että sain kentän laidalta tarkkailleelta tallikaverilta ehkä parhaat kehut ikinä: "ai, mä luulin sua Miaksi!" Olen aika todella otettu...

Ja sitten mentiinkin ojasta allikkoon.

Joka tapauksessa maailman kaunein.
(Kuva: Lotta K.)

Alkuviikosta Kessi oli valmentajan hoivissa pari päivää ja kuulin pelkkiä kehuja, miten hyvin kaikki oli mennyt. Kun itse pääsin selkään, alkoi jo ensimmäisistä ravipyynnöistä äkäinen hännänhuiskinta ja muulinpotkut. Laukannostot muistuttivat enemmän rodeohärkää kuin kouluhevosta. Ensin epäilin kiimaa, koska Kessi oli tallissa kiukutellut naapureilleen hyvin epätyypillisellä tavalla. Kun seuraavina päivinä perän keveneminen jatkui ja ratsastusta säesti hetkittäin mojova pierukonsertti, alkoi kotidiagnoosini kääntyä vatsavaivojen puoleen. Hämmentävintä on, että hetkittäin heppanen liikkuu aivan huikean hienosti ja mielellään. Sitten ilmeisesti vatsasta vääntää, se kiristää vatsalihaksensa ja jumittaa. Yleensä jopa seisahtaa. Tai pukittaa. Tai molempia. Kun kakka tulee tai se on piereskellyt tarpeekseen, hieno meno taas jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kunnes seuraava vatsanväänne yllättää.

Valmentaja muisti saman ilmiön tasan vuoden takaa. Minä taas totesin vastaavia vaivoja tutkitun pari kertaa aiemminkin Kessin klinikkahistorian perusteella. Silloin diagnoosit ovat olleet vaihtelevia. Mutta maalaisjärki sanoisi, että laidunkauden loppuminen ja tarhaan sekä sisäruokintaan palaaminen ilmeisesti aiheuttaa jotain muutosta, joka ärsyttää vatsaa. Heinä on tietysti aina yksi mahdollisuus. Muu ruokinta koostuu klinikalla herkkävatsaisille suositellusta myslistä sekä sinimailashakkeesta. Niiden lisäksi ruokakippoon päätyy vain hieman ruusunmarjaa ja ripaus Suppleaze Gold-nivelravinnetta, jota on syöty päivittäin läpi kesän. Ruokintaa tuskin voi kovin paljon enää vatsaystävällisemmäksi muuttaa? Uusi omepratsolikuuri on varmaan varmuuden vuoksi edessä. Mutta olisi niin mukavaa tietää, mikä tämän aiheuttaa - ja miten sen voisi välttää!

"Se joka pierua pidättää, sillä on muutakin salattavaa." Näin sanoo vanha kansa. No, Kessi ei kyllä pidätä. Samalla vaivalla voisi kertoa, mikä on vikana ja millaista hoitoa hänen ylhäisyytensä haluaisi.

Turhauttaa. Ei itse asiassa kisakalenteri, jonka päälle on vedetty ruksit. Jonkin verran ehkä se, että oma kehittyminen ja ahaa-elämykset taas jämähtävät paikalleen, kun kevyt elo vatsan ehdoilla jatkuu epämääräiseen tulevaisuuteen. Mutta ajattelen asian niin, että teen työtä sen eteen, että meillä olisi pitkä nousujohteinen yhteiselo edessä. Sitä ei kannata tuhota hetken huuman ja omien ambitioiden takia.

Mutta mikä suuttuttaa tällä hetkellä eniten? Minä itse. Tänä kesänä, siellä kaatosateessa naapuritallilla opin sen mielenrauhan, että pystyn keskittymään ja olemaan cool tilanteessa kuin tilanteessa. Tänään taas kadotin sen pitkästä aikaa ja annoin turhautumisen ja epätoivon pilata ratsastukseni. Tätä ei täällä enää tarvita.